Pienen lapsen emo

Jani Toivolan kirja Musta tulee isona valkoinen herättää pohtimaan etuoikeuksia. Valkoisena heteromiehenä saa ja voi valittaa ja siihen on useimmilla syytä, mutta jos ei tunnista tai halua tunnistaa asemaansa ja etuoikeuksiaan yhteiskunnassa, se saattaa olla hyvin, hyvin vaivaannuttavaa.

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen. Siltala 2016. 220s.

Kirjan saatetiedoissa Toivola esitellään:

”Jani Toivola on 38-vuotias homoseksuaali, isä, näyttelijä ja yhteiskunnallinen vaikuttaja”

Kirja avaa hänen tarinansa avulla sortavia toimintatapoja ja rakenteita yhteiskunnassa. Kaukaa ei tarvitse hakea, sillä homoseksuaalisuuden ja vanhemmuuden yhdistäminen on edelleen, vuonna 2016, monelle uhka – ja mikä vielä surullisempaa ja hämmentävämpää, niin on hänen ihonvärinsäkin.

Musta tulee isona valkoinen on kirja sekä pelkäämisestä että pelon voittamisesta. Elämäkerta tuntuu aidolta ja rehelliseltä, mutta mitenkään erityisen syvällinen tai analyyttinen se ei ole. Kirja on kevyt ja nopea läpileikkaus ihmisestä, joka on kipuillut ihonvärin, seksuaalisen suuntautumisen, kansanedustajan roolin ja vanhemmuuden kanssa. Sen verran paljon tuossa on, että vaikka Toivola on vielä nuori mies, 38, riittää siitä hyvin kirjan aineksiksi. Lisäksi se, että Toivola itse vaivattomasti käsitteellistää elämänsä tarinan muotoon tekee kirjasta helppolukuisen ja vaivattomasti lähestyttävän.

Toivola aloittaa lapsuudestaan ja etenee pitkälti kronologisesti läpi koulujen ensimmäisiin töihin, New Yorkissa vietettyyn aikaan, näyttelijänuraan Suomessa ja sittemmin siihen, kuinka hänestä tuli Suomen ensimmäinen tummaihoinen kansanedustaja ja lopulta vanhemmuuteen. Vanhemmaksi tulosta hän kertoo vähemmän ja epämääräisemmin kuin olisin odottanut, mutta asian henkilökohtaisuuden sekä lähipiirin yksityisyydensuojan vuoksi tasapainoilu on tietenkin ymmärrettävää.

Kirja on paljon muutakin kuin kuvausta Toivolan isyydestä, mutta myönnän, että luin itse kirjan melko puhtaasti sen linssin läpi. Ja suhteet perheeseen ja sukuun toisaalta ovat selkeä punainen lanka läpi kirjan.

Kuva: Laura Malmivaara

Vanhemmuus on jatkuvaa pelkoa, eihän siitä mihinkään pääse. Se on aika ajoin pahahduttavan ihanaa ja välillä turruttavan arkista, mutta pelko kulkee mukana koko ajan. Pelottaa helvetisti, että lapselle sattuu jotain, että lasta loukataan, että itse ei vanhempana riitä, että ei tee tarpeeksi, tekee liikaa, tekee väärin, on väärin, ei osaa. Yhteiskunta voi helpottaa tätä tai pahentaa tilannetta entisestään.

Vanhemmuudelle asetetut ristiriitaiset normit ja vanhahtava tapa ymmärtää sukupuoli pysyvänä, pelkästään biologisena asiana tekevät vanhemmuudesta vaikeaa jos yrittää seurata normeja. Jos taas osaa haistattaa sopivassa määrin pitkät normeille, on helpompaa, mutta se on usein elämänkaaren mittainen kamppailu. On helppo samaistua kun Toivola kirjoittaa siitä, kuinka normit vaikeuttavat oman vanhemmuuden löytämistä. Samalla on erittäin virkistävää, että Toivola ei sido vanhemmuutta peruuttamattomasti sukupuoleen myöskään käyttämässään kielessä. Hän toteaa vailla hämmennystä tai kikkailua, että on pienen lapsen emo. Lapsena hän kertoo haaveilleensa suurperheen äitiydestä.

Vaikka kirjassa on sitä lopulta aika vähän, on tämä arvokas ja koskettava avaus moniäänisemmän ja monipuolisemman isäpuheen tuottamisessa.

Pasi Huttunen