Onneksi jossain on aina kesä
Viime kesänä pakenimme Suomen kesää Gardajärvelle. Ilme on tuskainen, koska sääennuste näytti paluupäivälle sadetta Suomeen.
Ystäväni ja tuttavani hämmästelevät usein kykyäni muistaa säätiloja vuosien takaa. Muistan helposti, millainen sää oli vaikkapa vappuna 2008, juhannuksena 2003 tai koulun päättäjäispäivänä vuonna 2012. Toiset muistavat hajuja, ääniä tai ihmisten mielialoja, minä sään. Aurinkoista ja lämmintä, hyvä mieli – kylmää ja sateista, paha mieli.
Luin hiljattain Yleltä jutun ihmisistä, joiden mielialaan säätila vaikuttaa harvinaisen paljon. Sain diagnoosin: olen meteopaatti. Toisin sanoen olen ihminen, jonka mielialaan kylmä, sateinen ja pimeä sää vaikuttaa poikkeuksellisen voimakkaasti.
Olen monesti kironnut ne esi-isäni, jotka vaelsivat tänne Suomenlahden pohjoispuolelle jääkauden jälkeen. Lähtivätpä he epäsosiaalisen käytöksen, seikkailunhalun, rohkeuden, nälän tai jonkun muun syyn takia, se ei oikeastaan merkitse minulle mitään. He tuomitsivat minut tähän räntäsateiseen maahan, ja olen siitä heille vihainen.
Joku voisi sanoa, että ainahan voin muuttaa muualle, etelään, vähintäänkin Keski-Eurooppaan. Totta kai voisin, mutta turvallisuudenhaku, keskiluokkainen äidinkielenopettajan työ, perhe, ystävät, suku, koulutustani vastaavaa työtä varten tarvittava riittävä kielitaito ja sään vaihteluista piittaamaton puolisoni tuomitsevat minut tänne liikkuvien matalapaineiden maahan. Olen juuttunut Jokelan saveen, aivan kuten esi-isäni olivat juuttuneet Peräpohjolaan ja Etelä-pohjanmaalle. Joku yksittäinen porvari saattoi käydä hukkumassa Itämereen vähän kauempana.
Onneksi opettajaperheen vuodenkierrossa on tilaa yhteisille matkoille, sillä lomaa – tai niin sanottua opetustaukoa, kuten sitä opepiireissä leikkisästi kutsutaan – on melkein puolet vuodesta. On aikaa reissata, mahdollisuus paeta kylmää juhannusta ja lumista pääsiäistä.
Toki pidän lumisateesta tai aurinkoisesta pikkupakkasesta silloin, kun ne sattuvat joulu-tammikuulle tai hiihtolomalle. Kevään puhkeamista sen sijaan rakastan; lämmintä etelätuulta, ujosti vihertäviä koivuja ja kadunlakaisukoneen jäljiltä puhdistuvaa asfalttia. Ne enteilevät lempivuodenaikani saapumista. Voitte kuvitella, miltä jatkuva takatalvi on tänä vuonna tuntunut. Psyykeni on ollut lujilla.
Onneksi esikoistyttäreni ja muutama muu läheiseni vihaa härmäläistä ilmastoa yhtä kiihkeästi kuin minä. Se lämmittää mieltäni ja antaa toivoa. Jään eläkkeelle noin kolmenkymmenen vuoden kuluttua, ja jossain on aina kesä.
Hyvää kesää!
Otto Kallioranta
