Onko kasetti jumissa, takakireä yliminä?
Minulla on sellainen ongelma, etten osaa ottaa asioita, varsinkaan lasten kasvatukseen liittyviä, tarpeeksi rennosti. Asetan ihanteet luonteelleni, kyvyilleni ja moraalilleni liian korkealle, mikä tekee minusta usein äreän ja takakireän valittajan. Mietin liian usein, mitä pitäisi tehdä tai jättää tekemättä sen sijaan, että nauttisin hetkestä ja tekisin sumeilematta sitä mikä tuntuu kivalta.
 |
| C-kasetti on mennyt jumiin. (Kuva: Antti Kanto) |
Kasvatuksessani, ja elämässäni muutenkin, on paljon ihanteita. Kaikenlaista pitäisi tehdä ja saada aikaiseksi: pitäisi liikkua ja venytellä, lukea, opiskella kieliä, suhtautua kunnianhimoisesti työhön, ansaita sivutuloja, syödä terveellisesti ja mahdollisimman kasvispitoisesti, kuluttaa eettisesti. Lasten kanssa pitäisi keskustella paljon, viettää kiireetöntä aikaa, laskea leikkiä ja lukea. Pitäisi ottaa heitä mukaan kotitöihin, antaa heille vastuuta, auttaa heitä läksyissä, huolehtia heidän harrastusvälineistään, harjata heidän hiuksiaan, laulaa, soittaa, huovuttaa ja askarrella.
Kodin olisi hyvä olla kunnossa: tavaroiden omilla paikoillaan, ovien suorassa, listojen ojennuksessa, liesituulettimen hormin suojakuvun paikoillaan, ilmanlämpöpumppujen pölyttömiä, trampoliinin purettuna talvivarastossa, pyörien huollettuna, suksien voideltuna, jääkaapin puhtaana ja vessan istuinosan alhaalla. Itse haluaisin olla vakaa, siivo ja harkitseva, sellainen, josta muut sanovat: ”Otto puhuu harvoin mutta aina asiaa!”
Kun oma yliminä asettaaa näin järjettömiä vaatimuksia, ei ole ihme, että elämäntaito-oppaiden Anna itsellesi armoa -tyyppiset latteudet uppoavat minuun toisinaan kuin isä äitiin. Ota rennosti, oppaat kehottavat. Niinhän minä haluaisinkin tehdä! Ongelmana on vain se, että yliminäni tekee usein hyvää tarkoittavista neuvoista väkisin tavoiteltavaa pakkoa, ja taas ollaan takakireitä. Jonkinlainen tolkku näihin itselle asetettuihin vaatimuksiin olisi hyvä saada.
 |
| Työkiireet imevät mehut kenestä tahansa. (Kuva: Sakari Kursula) |
Tässä vaiheessa tekstiä esitetään yleensä jokin syvällinen oivallus. Sellaista minulla ei kuitenkaan tällä kertaa ole tarjota. Elämä lapsiperheessä, jossa kaksi aikuista käy töissä ja lapset harrastavat paljon, tuppaa vain toisinaan olemaan kiireen ja kireyden sävyttämää. Ehkä ainoa asia, jota pidän varsinaisena ohjenuoranani, on se, että pidän itseäni tietoisessa tilassa. Ajattelen: Olen väsynyt ja kuormittunut, mutta se johtuu elämäntilanteestani. Tarvitsen taukoja, ystävien seuraa, huumoria ja kahdenkeskeisiä hetkiä puolisoni kanssa. Ne eivät vie kiireen ja stressin tuntua elämästä mutta auttavat näkemään kaiken ohimenevänä; mikään ei jatku loputtomiin, ei edes tämä hässäkkä. Sitä paitsi monet saman elämänvaiheen ohittaneet ovat sanoneet toisinaan kaipaavansa aikaa, kun lapset olivat pieniä. Elämä ainakin tuntui täydeltä.
Ja ehkä tätä yliminän kuuntelua ei kannata kokonaan lopettaa, koska – itseni auttavasti tuntien – se säästää sekä minut että perheeni holtittomuudelta ja anarkialta. Sitä paitsi haluaisin niin kovasti olla hyveellinen! Tekisin sen kuitenkin niin mielelläni ilman takakireyttä, silleen rennosti.
Otto Kallioranta
