Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

On sekä hyvää että pahaa ylpeyttä – tunsin molempia lapsen vyökokeessa

19.05.2019

Oli ilahduttavaa kuulla lapsen suusta, että tietenkin hän jatkaa harrastustaan myös ensi syksynä. Erityisen ilahduttavaa se on siksi, että mitalikahviperinne jatkuu.

Lapsi kävi juuri suorittamassa karaten vyökokeen ja tunsin sekä hyvää että vähän pahaa ylpeyttä. Välillä tunsin suoranaista halua rynnätä kentälle kehottamaan painokkaasti keskittymään omaan suoritukseen. Homma lipsui usein siinä vaiheessa kun hän vilkaisi vierustoveria ja ilmeestäkin näki, että pieni epävarmuus iski. Olin ylpeä itsestäni kun onnistuin pitämään itseni kiltisti kentän laidalla enkä edes huudellut.

Se vähän ilkeä ylpeys tulee siinä, että minun lapseni teki liikkeet ja sarjat oikein siihen asti kunnes vilkaisi sitä väärin tekevää kaveria vieressä ja rupesi arpomaan, että kumpi tekee väärin. Eihän sen pitäisi olla olennaista, että kuka tekee parhaiten. Tärkeää on se, että kaikki tavoittelevat rajojaan ja että heillä on hauskaa. Ja jos vertailemaan lähtee, niin siellä oli kyllä yksi aivan jäätävän taidokas pieni karateka aivan omalla tasollaan. Häntä lumoutui seuraamaan. Ja se siis ei ollut minun lapseni.

Hyvä ylpeys tuli siinä, että näin lapsen selvästi nauttivan tekemisestään ja olevan siinä hyvä. Ilahduttavaa on sekin, että hän on nyt päättänyt jatkaa harrastusta vaikka aiemmin keväällä pohti lopettavansa.

Yleensä kannattaa lähteä

Lajin jatkaminen loputtomiin ei ole mikään itseisarvo, mutta tässä olen huomannut pienen kannustuksen olevan paikallaan. Hyvin usein treeneihin lähteminen on ollut vähän työn takana, eikä oikein huvittaisi. Käytännössä poikkeuksetta lapsi on sitten tullut treeneistä ryhti suorempana, silmät kirkkaampina ja selvästi hyvin tyytyväisenä. Kysymys “oliko hyvä treeni?” on lähes aina silkkaa small talkia, koska hänestä huomaa kilometrin päähän, että oli.

Tämän tunnistan tietysti hyvin itsestänikin. Netflix ja HBO Nordic tarjoavat niin paljon laadukasta katsottavaa, että tuntuu usein vähän liian rasittavalta hilata itsensä vaikkapa kuntosalille. Hirveän harvoin sitä kuitenkaan katuu, että lopulta lähti.

“Totta kai jatkan!”

Sen suhteen yritin silti olla tarkkana, että en painosta jatkamaan. Ylpeys läikähti kun hän ilmoitti äskettäin hiukan yllättyneen oloisena, että “No totta kai jatkan!”

Itsestäni en ollut niinkään ylpeä tajutessani, että pentu on ravannut koko kevään treeneissä karateasussa, joka selvästi on aivan liian pieni.

Se ylpeydestä. Ilo ja onnni puolestaan tuli siitä, että perinteeksi on muodostunut lähteä yhdessä mitalikahveille aina suoritetun vyökokeen jälkeen. Erittäin hyvät donitsit ja jääkahvi! Harvoin tulee muuten lähdettyä kahvilaan tätä nykyä. Lisättäköön, että meillä on myös varasuunnitelma: jos vyökoe menee persiilleen, niin sitten lähdetään syömään herkkuja suruumme.

Pasi Huttunen, @paspah

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »