Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Olen nainut itseni luontosukuun, vaikka oma kasvioni jäi aina keräämättä

20.05.2020

 

On toukokuu, ja kohta on vaimoni syntymäpäivä. Hän on syntynyt keskelle kukkaan puhjennutta luontoa ja Haapaveden koivujen ujoa viherrystä. Hän opettaa työkseen teineille biologiaa, ja se sopii hänelle mainiosti. Olen nainut itseni luontosukuun.

Minä taas olen joulun lapsi, syntynyt keskellä Peräpohjolan kaamoksen kovaa ydintä. En osaa lukea Luonnon suurta kuvakirjaa. Keväällä heräävä luonto saavuttaa kyllä näkö- kuulo- ja hajuaistini mutta tietoisuuteni vain ajoittain. 

Mielenkiintoni on lapsesta asti suuntautunut enemmän sisään-, ääneni ulospäin. Ihmisiä olen tarkkaillut aina, mutta luonnon näytelmät ovat olleet minulle hissimusiikkia, ostos-tv:tä ja taustahälinää. Pimeän poikana totuin ehkä hiljaisuuteen metsässä, äännekkään sisarussarjan keskimmäisenä älämölöön ruokapöydän ääressä. Minusta tuli cocktail-kutsuilla viihtyvä meteopaatti. 

Luonnossa en koskaan kiinnittänyt erityistä huomiota mihinkään. En kuullut punatulkkujen kaihoisaa vihellystä talvisessa kuusikossa enkä nähnyt taviokuurnien äänetöntä ruokailua tammikuisessa pihapihlajassa. Kun olin lapsi, pysähtyi teiriparvi melkein joka talvi syömään koivun urpuja takapihallemme. Ne näyttivät isoilta mölleiltä koivujen latvoissa, mutta minä en niitä kovin pitkään jaksanut ihailla. Myöhemmin samat teeret pitivät soidinpulinaansa suon reunassa, miehen mittaisessa männikössä. Oli maaliskuinen aamunkajo, kantohankikeli. Minä nukuin senkin näytöksen ohi. 

Kevään tullessa havaitsematta jäi yhtä ja toista. En kuullut kapustarinnan surumielistä vihellystä, eivätkä aivoni rekisteröineet punarinnan metallista sointia sen kuulutellessa reviiriään. Kuovin tyylikkäitä, aaltomaisia soidinlentoja ja sen väriseviä siipiä katsoin mitään ymmärtämättä, ajatukset harhaillen. Jokirannassa kävin laskemassa katiskan mutta en noteerannut rantasipin pyrähtelyä ja hätääntynyttä kimitystä. Hanhiparven kalkatuksen kai kuulin, mutta niiden lento takaisin pohjoiseen jäi näkemättä; en tullut nostaneeksi katsettani taivaalle. Kasviokin jäi kesälomalla aina tekemättä, mitä sitä kiistämään. 

Edelleen, keski-ikää lähestyvänä eteläsuomalaistuneena äidinkielenopettajana, minulta jää havaitsematta paljon, aika kun tuppaa menemään lähinnä ajatusten pyörittelyyn ja niiden jakamiseen milloin kenenkin kanssa. Ensimmäiset telkkäpariskunnat pyörähtelivät sulapaikkojen akanvirroissa jo alkuvuodesta, mutta minä en niitä ohi lenkkeillessäni vilkaissut – kuuntelin kai jotain podcastia. Lehtopöllö aloitti aavemaisen, väräjävän huutelunsa tänä vuonna kummallisen varhain, jo tammikuussa, mutta luuletko, että huomasin? Huhtikuussa kaulushaikarat puhaltelivat ruovikoissa ja kivitaskut naksauttelevat jättömailla – ohi meni. Korvani ovat kuuroja öisille konserteille, vaikka ikkuna olisi auki. Komeaääninen laulurastas aloittaa jo ennen muita yölaulajia: kerttusia, satakieliä ja sirkkalintuja. Minä vedän unta palloon. Taivaanvuohet mäkättävät pyrstösulillaan kuin lampaat ikään, minä istun terassin sohvalla ja katselen Bad Day at Office -videoita Youtubesta. 

Luontosukuun olen kuitenkin itseni nainut. Vaimoni, toukokuun tyttö, lupaa lapsille jäätelötötterön kevään ensimmäisen leskenlehden havaitsemisesta ja kulkee haavi olalla oppilaidensa kanssa pitkin Kellokosken polkuja.  Nyt hän haluaisi kovasti kylvää kukkaniityn pihallemme, vaikka ihan pienen, niitä myydään sellaisia muutaman neliön kokoisia valmismattoja 35 euron kappalehintaan. Entä hyönteishotelli pölyttäjille, rakennetaanko sellainen, nyt on Pelasta pörriäinen -kampanjakin menossa? Linnunpönttöjä, niitä tarvitaan! Haitalliset vieraslajit terrorisoivat ympäristöä, ne pitäisi tuhota. Kieltämättä odotan kiinnostuneena, herääkö ilkeä japanintatar vielä eloon kahden vuoden pressutukahdutuksen jälkeen. Pihamme on kaunis, elävä ja monipuolinen, vaikkei kovin aurinkoinen; tulppaanit kukkivat jo, samoin helmililjat, narsissit, särkyneetsydämet, valkovuokot, rentukat, kevätesikot ja idänsinililjat – alppiruusu odottaa vielä. 

Minäkin haluaisin olla luontoihminen, osata lukea järjettömän paksua Luonnon kuvakirjaa. Miksi se vieläkin pölyttyy hyllyssä? Olisin niin mielelläni havaintojen tekijä, hiljainen tarkkailija, osa mykistynyttä yleisöä, luontoäitin pukeutumis- ja riisuutumisnäytösten liikuttunut katselija. Mieli tasaisena kulkisin hillasoilla, marjamättäillä ja sienimetsällä. En haluaisi olla se, joka marisee selkäkivuista ennen kuin ämpäri on edes puolillaan. Kummallista, miten joskus on vaikea tyytyä siihen, millainen on. 

Tänä vuonna kevät on ollut välillä ajoissa, välillä myöhässä. Viime aikoina Suomen yllä on pyörinyt hyytävä matalapaineen hyrrä, joka on hidastanut luonnon heräämistä. Viikonloppuna satoi välillä jopa räntää. Aurinkoisena hetkenä lankoni osoitti minulle pellon yllä lekuttavaa tuulihaukkaa. Petolintu haravoi uv-näöllään pellolla vilistävien jyrsijöiden virtsavanoja, joita seuraamalla se saalistaa seuraavan ateriansa. Kummallinen otus! En olisi sitäkään yksin havainnut. Onneksi olen nainut itseni luontosukuun. 

Ehkä meidän ei kannatakaan täysin tyytyä siihen, millaisia olemme. Minäkin olen ottanut tavoitteekseni opetella kuuntelemista ja kyselemistä. Ystäväni oli sitä paitsi lukenut jostain, että puhelias ihminen saattaa levittää koronavirusta olemalla yksinkertaisesti oma itsensä. Siinäpä diplomaattinen tapa pyytää ystävää pitämään välillä suunsa kiinni. 

Mutta tosiaan: on toukokuu, ja kohta on vaimoni syntymäpäivä! Mitä ihmettä minä hankin hänelle lahjaksi?  Vuosien varrella olen ostanut kaikenlaista ja pitänyt yllätysjuhlia. Ehkäpä tänä vuonna vien hänet luontoretkelle? Tai sitten kutsun ystäviä kylään ja pidän rakkaalleni pienen puheen.

Otto Kallioranta

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »