Olemme historian väliinputoajia
Viime aikoina olen istunut kurssilla, jossa käydään läpi metsänhoidon ja metsätalouden perusteita. Tulevana metsänomistajana tuntui järkevältä ryhtyä vähitellen perehtymään siihen mitä sitten omistaa ja mitä sille kannattaa tehdä. Kannustimena kurssille lähtöön toimi isäni hienovarainen vihjaus, että ”ois tuollainen kurssi näköjään tuolla”.
Luennoilla istuu minun lisäkseni aika paljon niitä, joita siellä odottaa näkevänsä: keski-ikäisiä tai sen ylittäneitä oman elämänsä metsätalousyrittäjiä, jotka haluavat kurssilta vähän buustia metsätuottoihin. Mutta sitten siellä olemme me minun kaltaisemme. Metsäomaisuus häämöttää jossain tulevaisuudessa, mutta tieto ja osaaminen sen hallinnoinnista ei ole kantautunut meille saakka.
Isä toki olisi varmaan sitä tietoa välittänyt, mutta aiemmin ei ole kiinnostanut eikä nyt ole oikein aikaa. En ole ainut kurssilla, jolle isä on määrätietoisesti, mutta hienovaraisesti vihjannut, että kannattaisi ehkä mennä kurssille.
Taannoin eräs isä murehti häntä haastatellessani, että nykymiehiltä puuttuvat keinot siirtää tietoa ja osaamista sukupolvelta toiselle. Ei enää ole sellaisia patriarkaalisia dynastioita, jossa kaikki se omaisuuden hallinnoinnin ja siitä huolehtimisen osaaminen ja hiljainen tieto huolellisesti siirrettiin seuraavalle sukupolvelle. Yhteiskunta on ajanut ohi sellaisen mallin ensin teollistumisen ja sitten jälkiteollistumisen myötä. Hyvinvointivaltio on vapauttanut pakosta kasata pääomaa varmistaakseen seuraavan sukupolven hengissä selviäminen. Tämä on hyvä asia, mutta samalla on menetetty jotain, sillä niille hukassa oleville tiedon siirtämisen keinoille olisi käyttöä edelleen vaikka siirrettävä tieto lienee nykyään aika erilaista.
Teollistuminen ajoi isät töihin ja asetti naisten tehtäväksi kodista ja lapsista huolehtimisen. Kodin piiri ja työn piiri erkanivat ja samalla isät joutuivat marginaaliin. Se ydinperheen ja elättäjäisän malli näyttää jääneen lyhytaikaiseksi. Nyt täältä marginaalista ollaan työelämän taas muututtua tulossa takaisiin kotiin kovaa vauhtia, mutta samalla moni mies huomaa, että tietoa on jäänyt siirtymättä sekä sieltä perinteisestä miesten maailmasta että naisille sukupuolikoodatusta hoivan ja kodin maailmasta. Eli aivan kujalla ollaan koko ajan, paitsi sen kahdeksantuntisen ajan kun ollaan töissä, jos töitä on sattunut saamaan. Koti tuntuu helposti vähän etäiseltä paikalta, josta pitää paeta. Vaikka tietenkään ei oikeasti halua paeta. Haluaa osata.
Metsäkurssilla istuessa ja tasaikäisrakenteisen metsän harventamisoppia kuunnellessa siinä sitten yrittää samalla miettiä, että mites hemmetissä minä viimeksi sain siitä perunamuussista niin hyvää. Se niin helposti lipsahtaa harmahtavaksi liisteriksi. Hiljainen tieto ei ole kulkeutunut oikein kummaltakaan suunnalta meille – väliinputoajasukupolvelle.
Pasi Huttunen
