Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Nyt on lähtö!

30.05.2019

Hyvät oppilaani, vanhemmat ja koulun henkilökunta

En tiedä tehtiinks mua lähtemään,

Mut taas on lähtö!

(Paula Vesala)

Tänään tervehdin teitä viimeisen kerran näissä merkeissä, tällaisessa tilanteessa. Sitten on lähtö, näistä kuvioista. Tänään tervehdin teitä kaikkia, mutta erikoisesti teitä, jotka viimeisen kahden vuoden ajan olette olleet oma luokkani. Nyt on lähtö!

Lähteminen koskettaa, lähteminen on sekä iloista että haikeaa. Joskus lähteminen on jopa hyvin vaikeaa, niin vaikeaa, että viisaat puhuvat eroahdistuksesta. Siihen voi tarvita jopa apua.

Mutta lähteminen, vanhasta totutusta, turvallisesta pois, uuteen, jännittävään, haastavaan, joskus jopa tuntemattomaan –  niin, se on elämää. Se kuuluu elämään, elämä kuljettaa meitä vääjäämättä näihin tilanteisiin.

Tornion sairaalan synnäriltä, siitä varsinaisesta sairaalasta erillään olevasta pienestä puurakennuksesta piti lähteä pois. Noin viikon vanhana piti lähteä, tammikuiseen pakkaseen piti lähteä, taksilla mentiin. Välietapissa Kivirannan lastenkodilla, äitini vanhassa työpaikassa, sattui olemaan käymässä rovasti Olli J. Marttinen. Pikapikaa järjestetyissä ristiäisissä Olli Jalmari kastoi minut Niilo Heikki Valdemariksi. Ja taas oli lähtö. Lastenkodin talonmies kuskasi minut talon hevosella Särkinärään, kotiini. Ei, kyllä minulla oli lakki päässäni ja olin lämpimästi vällyjen alla.

Sitten seurasi lisää lähtöjä. Turvallisesta kodin lapsuudesta kuusivuotiaana kansakouluun. Ensiksi äidin pyöränhollarilla, sitten pikku Campingillani toisten lasten mukana vinssaten. Iloinen, mieluinen lähtö. Olin vain niin pieni ja lapsellinen, että oli sellainen laskuvarjojääkärin olo. Luulin, että muut luokassa olivat tulleet paljon ennen minua.

Kansakoulun neljänneltä oli lähdettävä oppikouluun Putaalle, kauemmas kotoa, uuteen suureen 40 oppilaan luokkaan. Iloinen lähtö sekin, uutuudessaan kuitenkin hyvin jännittävä.

Lukiosta lähdössä oli jo kihelmöivää jännitystä, uuden odotusta aikuisuuden kynnyksellä. Haikeutta, mutta enemmän kuitenkin unelmia ja haaveita. Sitten opiskelemaan Jyväskylään, 45 vuotta sitten. Mieleinen, mutta uutuudessaan ja itsenäistä elämää aloittaessani kuitenkin hyvin jännittävä.

Sitten oli niitä lähtöjä, 43 vuotta sitten elämäni naisen matkaan, elämäni lähtö.

Surullinen ja tympeä lähtö pienen poikavauvan isänä Keuruun radiokomppaniaan yhdeksitoista kuukaudeksi. Minä, vaikka vakaumuksellisesti puolustuslaitoksen kannattaja, olin huono sotilas. Korvissani soi Katri-Helenan ”Käännyn puoleenne kapteeni, kuunnelkaa. Rakkaani ei ole syntynyt sotimaan!” Lähtö Keuruulta olikin sitten elämäni riemullisimpia.

Jyväskylästä pois, vanhaan kotikaupunkiini työelämään, vuoden jälkeen Seminaarin koululta pois ja matka jatkui Arpelan koululle. Ja paljon paljon pienempiä lähtöjä.

Nyt kun lähtöni täältä Arpelan koulusta on lopullinen,  olen luonnollisesti kelannut näiden vuosien kulkua ainakin tämän viimeisen vuodenkierron mittaan aika intensiivisesti. Kuvaan ensiksi muistojani matkalla. Olen kulkenut tämän matkan 39 vuoden aikana edestakaisin noin 7400 kertaa.

Olemme menomatkalla. Hiljennämme vauhtia Vojakkalasta lähtien kymmenennen kilometritolpan paikkeilla. Siinä on tien vasemmalla puolella nykyisin keltainen omakotitalo. Edessäpäin ennen Kantojärven kannakselle laskeutumista on kohta, jossa molemmin puolin tieojien ulkopenkereet nousevat tien pinnan yläpuolelle. Siinä kohtaa olen aluksi tiedostamattani ja sitten vuosi vuodelta yhä enemmän tiedostaen oppinut lukemaan vuodenkierron ihan joka-aikaista kauneutta.

Elokuun lopulta aloitan. Syvässä vihreässä jo keltaisia laikkuja, päivä päivältä yhä laajeneva ja syvenevä ruska, häikäisevä kauneudessaan, vähenevät lehdet, tuulessa taipuvat puut. Puut alastomina, mustina, mutta silloinkin kauniina, vettä valuvina, pakkasen jäykistäminä, tuiskun lumettamina, tykkyjen alla taipuvina, henkeä salpaavan huurteisina, sitten taas suojasään paljastamina, mustina ja vettä valuvina lumen keskellä. Kevään merkit, lauhat tuulet, turpoavat silmut, hento, tuskin erottuva vihreä, koivut jo hiirenkorvalla, haavat vielä odottavat. Ja sitten lämpiminä keväinä vielä täyteen kesään syvenevä vihreä…”Olen unessa useasti!” Niin uskon, niin tulen olemaan…

Arpelan koulu on neljästäkymmenestä opettajavuodestani ollut 39 vuotta minun elämääni. 25-vuotiaasta keltanokkaopettajasta tähän päivään, 64- vuotiaaseen täysinpalvelleeseen. Välille mahtuu ala-astetta sekoitettuna yläasteella, melkein kokonainen vuosi pelkkää yläastetta, monta vuotta 1-9-koulua, taas ala-astetta ja sitten viimeiset yksitoista vuotta ala-asteen johtajana.

Koska eräällä erikseen nimeämättömällä ryhmällä on halvat huvit, laskin eilen huvikseni ne ihmiset joiden kanssa muistan työskennelleeni tämän 39 vuoden aikana. Tulokseksi sain 40 ala-asteen opettajaa (joukossa  myös erityisopettajat), 45 yläasteen opettajaa, 15 varhaiskasvatuksen toimijaa, 14 keittiö- ja siivoushenkilöä, 6 talonmiestä, 5 kanslistia, 3 työkalujen kunnostajaa, 5 koulukuraattoria, 9 koulupsykologia, 10 kouluavustajaa, 9 koulunkäyntiavustajaa, 21 kouluauton kuljettajaa. Siis yhteensä 182 työkaveria, kriteerinä vähintään puolen vuoden pesti sekä nimen ja kasvojen muistaminen. Lisäksi tilapäisemmät kontaktit toiminta- ym. terapeuttien kanssa. Kaikkia niitä, joiden kanssa olen saanut toimia, minun on tänään syytä kiittää.

Ensimmäisenä Tornion koululaitoksen koulupäivänäni Seminaarin koululla eräs mieskollega veisteli syksyn veso- ja suunnittelupäivän päätteeksi, että ihanhan tämä koulu menettelee, kun ei olisi noita oppilaita. No, mitenkäs muka menettelisi? Tehän olette meidän opettajien elintaso, kuten runoilijakaimani Niilo Rauhala eräässä runossaan toteaa.

Oppilaisiin kai omassa mielenmaisemassani kuitenkin liittyy näiden vuosien todellinen ydin, suola, focus, mielekkyys ja ne herkimmät ja herkullisimmat muistot. Listasin muutamia muistoja, joista nämä nostot:

*

Sanna jäi auton töytäisemäksi koulun portilla. Tytöt lähtivät kantaa retuuttamaan Sannaa terveystalolle. Tiesin siirron luvattomuuden, mutta katsoin parhaaksi siinä vaiheessa ottaa Sannan omille käsivarsilleni. Sanna toipui reisiluun murtumasta. Sannaa en unohda koskaan. Iloitsin, kun sain Sannan ensimmäisen Arpelan luokkani edustajana läksiäisiini.

37 oppilaan 5-6-luokkani muodosti pitkää jonoaan ruokailuun lähdettäessä, osa vielä käsiään pesi. Siinä portaiden yläpäässä juttelin etimmäisille. Kyselin, onko kukaan muu minun laillani lentänyt unissaan. Kerroin, että unessa seison vanhan kotitaloni portailla, ei minulla siipiä ole, mutta käsistäni lähtee sellainen suihkuvoima, joka nostaa minut ilmaan. Lennän portailta vastapäätä olevan navetan katolle. Tällainen uni toistuu silloin tällöin. Etimmäisenä seisova Tero katsoo minua vakavana silmiin ja ääni täynnä myötätuntoa sanoo: ”Kuule opettaja, tuollaista sinun ei kannata ihan kaikille kertoa!”

*

Katselin ja höröstelin ihmeissäni edessäni tirskuvaa kuutosluokkaa. Tirskunta jatkui, kunnes käytännöllinen Sirke laukaisi tilanteen suorasukaisesti: ”Laita opettaja tallinovi kiinni, sulla hevoset karkaa!” Sen jälkeen olen tiennyt, mikä pitää ensiksi tarkistaa.

*

Kuudesluokkalaiset tytöt olivat hankalina. Erityisesti loukkaannuin Minnaan. Seuraavan tunnin alussa oli pöydällä Marjon kirjoittama kirje, joka alkoi sanoilla: ”Opettaja, ei Minna tarkoittanut sinulle pahaa.” Sitten oli hyvä selitys siitä, mistä tyttöjen näkökulmasta katsottuna oli kysymys. Kirjeessä oli myötätunto kohdistettu sekä minuun että Minnaan. Opin siitä kirjeestä paljon. Olen sen jälkeen selittänyt, miksi tavaramerkkini koulussa on pikkutakki. Pikkutakissa on selvästi näkyvät väljät taskut. Sinne taskuuni oppilas saa vielä väärän tuomion jälkeenkin sujauttaa lapun, jossa kertoo oman kantansa asiaan. Muutaman lapun olen vuosien saatossa saanut.

*

En voi olla huomioimatta myöskään vanhempia työni merkitystä arvioidessani. Eräs jo isoäitivaiheessa oleva äiti aivan äskettäin kertoi havaintonsa siitä, kuinka minun kasvatusneuvoni loivenivat hänen viiden lapsen sarjassaan. Lopussa ei ollut enää paljon neuvottavaa, oma vanhemmuus oli tuonut suhteellisuudentajua.

*

Sieltä vuosien alkupäästä on muisto äidistä, joka suhteellisuudentajuisesti ja huumorintajuisesti otti vastaan palautetta pojastaan: ”Joo, semmonen se on äijärukka! Siitä se koittaa, mistä on aita matalin. Mutta kuule Niilo, methän piämmä äijälle kurin!” Poika on tänä päivänä menestyvän liikeyrityksen toimitusjohtaja.

*

Suhteellisuudentajua löytyy toki tämänkin päivän vanhemmista. Omatkin puheeni ovat varovaisia, kun monet vanhemmista ovat jo entisiä oppilaitani. Ehkäpä koskettavimman kiitoksen sainkin juuri tällaiselta entiseltä oppilaaltani, äidiltä. Kevätmuistamisen korttiin äiti oli kirjoittanut: ”Sillä, joka opettaa pieniä mieliä, pitää olla suuri sydän.”

*

Vajaa kaksi viikkoa taaksepäin olimme koulun kevätretkellä Lapin urheiluopiston Santasportin  seikkailupuistossa. Sen yhdeksän eri vaikeustasoa käsittävä kiipeily- ja taitoratakokonaisuus tarjosi uskomattoman elämyksen oppilaillemme ja rohkeille opettajille ja avustajillekin. Itse osallistuin koitokseen vain sivusta seuraajana ja valokuvaajana. Ehkäpä kuitenkin se palvelikin minun pääkoppaani tässä tilanteessa parhaalla mahdollisella tavalla. Havainnointi herätti paljon mietteitä, yhtymäkohtia kouluun, yhtymäkohtia elämään.

Turvallisuuteen liittyvät seikat käytiin vakavasti ja todella tarkasti läpi. Aloitettiin helpolla harjoitusradalla, jonka läpäiseminen oli ehto jatkolle. Alkupelkoa poistettiin kädestä  pitäen ohjaamalla ja hellästi kannustamalla. Turvavaljaiden tinkimättömän oikea käyttö oli varmistettu, lapset tulivat tietämään, että mitään lopullista pahaa ei tapahdu, vaikka askel sattuisi harhaan tai sisu pettäisi. Sisun pettämisen osalta tämä turvajärjestely tulikin todistettua. Silloinkin hienotunteisesti kannustaen.

Ja sitten olikin hyvä havainnoida ihmeellisiä asioita. Oppilaiden ja opettajien keskinäistä myötätuntoa ja kannustamista. Eikä vähiten nimenomaan sitä kannustusta, mitä oppilaat antoivat rohkeille opettajille ja avustajalle. Rajojensa kokeilua uskaltamisessa, suoranaista taistelua suorituksen loppuunsaattamisessa, uskomatonta keskittymistä vaativissa osuuksissa. Ja jokaisen vaikeustason palkitsi pitkä liuku vaijeria pitkin, yhdeksännellä tasolla jo huiman pitkä ja riemukas.

Sokerina pohjalla kerron niistä radan osista, joissa piti hypätä kuilun yli tasanteelta toiselle, monen metrin korkeudessa. Havainnoin kannustuksen lähtöpäässä ja aivan kuin ojennetut kädet tulopäässä, rohkaisun sanat, vatsaa kouristava jännitys ja kuitenkin jossain pään sisällä luottamus, luottamus hypyn onnistumiseen ja vielä viime kädessä turvavaljaisiin.

Ajattelen teitä kaikkia, mutta tänään erikoisesti teitä kuudesluokkalaiseni ja itseäni. Näen tässä allegorian, vertauskuvan. Olemme tasanteella, turvallisella Arpelan alakoulun tasanteella. Meidän pitää hypätä, näyttäisi olevan vähän kuilua välissä. Teidän pitäisi hypätä tuonne Raumon yläkouluun ja minun sinne eläkkeelle. Täällä kannustetaan ja tuolla ojennetaan käsiä. Turvavaljaisiin voi luottaa! Hypätäänkö?

En tiedä luotiinks mua lentämään.

Luotiin tai ei, silti hypätään.

Nyt ku ei jäädä saa tähänkään,

Taas on lähtö!

Kiitän kaikkia teitä näistä vuosista. Ihanaa kesää. Hyvää jatkoa!

 Niilo Kallioranta

 

7 vastausta artikkeliin “Nyt on lähtö!”

  1. Mervi Järventaus sanoo:

    Hieno puhe! Oli todella hyvää luettavaa.
    Terveisin vanha luokkakaveri lukion ajalta.
    Mervi Järventaus

  2. kaisa juntura sanoo:

    Hei Niilo ! Kyllä oli hauska mielenkiintoinen juttu .Oikein mukavaa kesää ja Eläkepäiviä .t.entinen naapuri toiselta puolen jokea :Kaisa

  3. kaisa juntura sanoo:

    Hei Niilo ,Oli hauska ja mielenkiintoinen juttu ,toivotan oikein hyvää kesää ja eläkepäiviä .

  4. Sanna Karppinen sanoo:

    Hyviä eläkepäiviä Niilo. Olit kyllä mahtava ope. T. Sanna-Manna 😁💖

  5. Outi sanoo:

    Voi kuinka loistava ja muistoja mieleentuova puhe. Toivotan Niilo sinulle aurinkoista kesän alkua ja tapahtumarikkaita eläkepäiviä. Ja kiitos terveisistä, sisko toi ne perille.

  6. Helena Dyggve sanoo:

    Taas oli lahto muttei sekaan viimeinen.

  7. Marika Alatalo sanoo:

    Niilolle hyviä eläkepäiviä, hyviä koulumuistoja on jäänyt Nikunmäen 5-6 luokalta. Ja myöhemmin koulunavustajana hetken samassa koulussa. Aikansa kutakin ja kohti uusia rikkaita hetkiä. Marika

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »