Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Noniiiin!

23.02.2018

Taisi olla elämäni ensimmäinen hiihtoloma, kun oikein lähdimme lomalle hiihto mielessä. Kyseessä pieni mökki Hämeessä, kolmen päivän reissu. Ulkona paukkui pakkanen ja hiihtolatu vilkkui vaativan näköisenä kangasmetsän keskellä aivan kuin olettaen; kai koko perhe hiihtää?!

Lapsena Soinissa sitä oppi pertsaa ja wassbergia joskus samoihin aikoihin kuin pääsi vaipoista ja äidin tissiltä. Kansalaistaito, elämän default-asetus, hyvänen aika, pappakin hiihti talvisodassa ja mitä olisikaan tullut, jos olisi jäänyt pullakaakaolle itänaapurin rynnätessä? Kyllä ihmisen pitää hiihtää!

Me kasarin ja ysärin lapset kuitenkin hiihdimme rauhanomaisesti vain koulussa ja koulun jälkeen, toisinaan myös koulumatkat. Sitten tietenkin koulun kisoissa ja koulujenvälisissä. Me kirkonkylän pojat luonnollisesti katsoimme, ettei sivukyläläiset pääse pätemään, ja eihän ne juuri päässeet.

Lukion ekalla vielä ostin Huvilasta (soinilaiset tietää, huom!) uudet Madshusit, norjalaista laatua. Niillä sivakoin. Vaan lukion jälkeen tuli muutto Helsinkiin. Perämiehenkadulta ei lähteneetkään ladut ihan vierestä. Muutaman kerran muistan monot jalassa ja sukset kainalossa matkanneeni paikallisbussilla Paloheinään, mutta jonnekin sinne bussi 66:n reitille se hiihtointo alkoi varista. Parin opiskeluvuoden jälkeen huomasin kysyväni itseltäni: Heikki, käsi sydämelle. Haluatko sinä oikeasti hiihtää? En minä enää halunnut. Siitä se alkoi: pitkä, loiva alamäki. Hiihto on näihin päiviin asti jatkunut vain satunnaisilla lenkeillä, joinakin talvina ei niilläkään.

Ja nyt siis hiihtolomalla ladulla, alkuun teinin ja eskarilaisen kanssa. Ensimmäinen havainto oli, että tässä on jotain kovin tuttua ja jotain niin vierasta. Toiseksi tajusin, etteivät lapseni osaa luistelutyyliä! Kolmas havainto oli vanhempi pariskunta, joka posket punakoina porhalsi meitä kohti autuaan reipasta vuoropotkua. Kohdalla herra kääntyi kuopukseeni päin leveästi hymyillen:

”Noniiiin!” Ja jatkoi matkaa.

Kuten Ismo Leikola toisaalla todistaa, ”noniin” on Suomen kielen tärkein ja monimerkityksisin sana. Tässä kanssahiihtäjän ”noniin” tarkoitti painotuksesta päätellen seuraavaa:

”Noniin, mahtava homma että nuoriherra on päässyt kunnon harrastusta opettelemaan, sillä hiihto se on joka miehen ladulla pitää, eikä ole mies eikä mikään joka ei hiihdosta tykkää. Ja onhan se syntikin tällaisena pakkaspäivänä jäädä lämpimään veltostumaan.”

Loppuosan nousevan intonaation ”-iiin”-kohdassa minuun suunnattu ystävällinen katse lisäsi viestiin vielä ajatuksen: ”Kyllä olet kunnollinen isä kun pojalles hiihtoa opetat, ihan olet 5/5 ja pappas olis ylpeä jos eläis. Viel’ on Suomi voimissaan!”

Pariskunnan selkien loitontuessa koin olevani huijari, joka antoi väärän todistuksen asioiden tilasta. Mutta eipä mitään, hymyillen jatkettiin hiihtoa, kunnes neljän kilometrin jälkeen huomasin vuoroin työntäväni ja vuoroin vetäväni kuopusta.

Muutamia asioita jäin miettimään. Ensinnäkin sitä, että Suomessa taitaa olla sukupolvi tai pari, joille hiihto on vähän enemmän kuin vain urheilulaji muiden joukossa. Se on osa kansallista identiteettiä ja kunnollisuuden mittari. Ja tajusin, että tunnistan ilmiön, mutten enää ole osa sitä. Ja tajusin, että lapseni eivät edes tunnista, saati että kuuluisivat. Ei nämä pärmäkosketkaan heissä herätä sellaisia tuntoja, joita vielä itse muistan Isometsän herättäneen Albertvillen viestin loppusuoralla. Koulussa sitä katsottiin telkkarista, opettajat unohtivat opetusvelvollisuutensa, kun piti jännittää, kestääkö Kollaa. Ja kesti! Mitali! Hiihtomitali!

Toiseksi mietin, mitä asioita ja arvoja oikeasti välitän lapsilleni harrastusten kautta. Ihan hyvä, että oppivat hiihtämään(kin), ei siinä. Mutta siihen on tullut muutos, että harrastukset eivät ole omalle isäsukupolvelleni enää kansallinen tai muu kollektiivinen projekti, joiden kautta lapset kasvatetaan yksituumaisesti kohti ylhäältä määritettyä kansalaiskunnollisuutta. Painotus on paljon yksilöllisempi, mutta jotakin arvoja minä kuitenkin välitän. Jään miettimään, mutta mietin jossain muualla kuin ladulla.

Heikki Nenonen

PS. Kun saatiin sukset nakattua jalasta, oli meillä ihan kivaakin!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »