Näkymättömiä lapsia

Satujen, kertomusten, tarinoiden, ja juttujen, ja vitsien… no, sanailun yleensä ylevä tarkoitus on näyttää maailma eri vinkkelistä. Jos pysyn päivästä toiseen oman pääni sisällä töllöttäen sitä ainoaa livestriimiä, minkä kaksi pientä silmääni tarjoavat, on oletettavaa, että sitä tylsistyy, ahdistuu, ja mieli turpoaa umpeen. Kaupunkien kolkkoja katuja koluaa monenmoinen joukko ihmisiä, joilla jokaisella on yhtä perusteltu syy pitää omaa näkökantaansa muita tärkeämpänä. Kirjallisuus yleensä ja romaanikirjallisuus erityisesti pistää tämän ajatuksen kanssa ranttaliksi.

Lukemista suosittelevat monet lääkkeeksi kiihkeän nykymaailman aivosairauksiin – mitä se onkin – mutta muistakaamme, että painotuotteita tärkeämpiä ovat tarinat itse. Kirjoja on painettu sellainen viisisataa vuotta, ja suuremmissa määrin luettu ehkä kaksisataa. Vanhimmat tarinat, eli myytit viittaavat kymmenien tuhansien vuosien taakse. Kyllä muinaiset skyytit ja etruskit ja sumerit pärjäsivät ilman Tammea, ja Otavaa, ja Suomalaista kirjakauppaa.

Eräs Tove Janssonin tarina kertoo lapsesta, joka on muuttunut suorastaan näkymättömäksi siksi, että hänelle ovat kaikki olleet niin ilkeitä. Näkymätön lapsi, Ninni, on murjottu olemattomiin. Eräs kohta, mitä 90-luvun lasten animeversiossa ei mainita, ja mikä täytyy lukea alkuperäisen tarinan sisältävän kirjasen sivuilta, hätkähdyttää: lapsi on muuttunut näkymättömäksi koska hänelle on puhuttu ironisesti. Se, että sanotaan yhtä ja tarkoitetaan toista piiloivailumielessä on haitallista varhaisen kehityksen vaiheessa olevalle lapselle, jolla ei vielä ole kykyä ymmärtää niin sanotusti kahta asiaa yhtäaikaa.

Käsittääkseni tämänkaltainen ymmärrys alkaa oikeastikin kehittyä vasta 8-10 vuoden iässä. Tätä nuorempien lasten kielenkäyttö on usein huvittavaa juuri sen vuoksi, että he ottavat asiat niin kirjaimellisesti. Vitsit, vertaukset, metaforat, ironia, ja sarkasmi nousevatkin suosioon juuri teini-iän kynnyksellä. Se liittyy orastavaan kykyyn hahmottaa maailmaa useammasta näkökulmasta.

”Täti oli ironinen aamusta iltaan. Lopulta lapsen ääriviivat alkoivat häipyä ja hän muuttui näkymättömäksi.”

Ninnin tarina kertoo yhtäältä siitä, millaista vahinkoa varomattomalla (tai tahallisella) kielenkäytöllä saakaan aikaan, toisaalta se on kuva ihmisen minäkuvan hauraudesta. Jansson lainaa kreikkalaista myyttiä Narkissoksesta ja Ekhosta. Nuori Narkissos rakastui omaan peilikuvaansa, eikä enää vastannut Ekhon tunteisiin. Ekho kutsui rakastettuaan mutta häipyi vähitellen olemattomiin, ja lopulta jäljelle jäi vain äänensä kaiku (eng. ”echo”). Syy sihen, miksi myytti punoo näiden nuorukaisten kohtalot samaan tarinaan, on siinä, että ne ovat kuin kolikon kääntöpuolet. Itsensä ylikorostaminen voi näyttäytyä samanlaisena kuin huono itsetunto; tärkeintä on vain se, että minä säilyn.

Kun olen itse keskustellut sellaisten ihmisten kanssa, joita joku on väittänyt narsistisiksi (Narkissos), paistaa näiden puheessa ennemmin pelko siitä, että nyt keskustelussa ajaudutaan liian kauas heistä itsestään. Onko se ylimielisen maailmanvalloittajan asenne? Ei, pienen hiljalleen näkymättömäksi muuttuvan eläimen.

Tove Janssonin muumikirjoja on moni luullut lastenkirjallisuudeksi niistä tehtyjen piirrosanimaatioiden takia. Puppua. Muumilaakson marraskuun, Muumipapan ja meren, tai mainitun näkymättömän lapsen tarinan kaltaista eksistentialismia vastaavat maailmalla Dostojevski ja Albert Camus. En heitä suosittelisi alle kouluikäisten iltasaduiksi – kaikille muille ehdottomasti.

Tänä päivänä erilaisissa medioissa tuntuvat taistelevan monenlaiset näkymättömät lapset. Toiset nälvivät woke-ilmiöitä, sättivät ”lumihiutaleita”, tai keksivät yhtä mielikuvituksellisia ilmauksia oman onton kuorensa suojaksi. ”Toisella puolen” (lainausmerkit siksi, että jako on epätodellinen) loukkaannutaan ja ”triggeröidytään” ja ties mitä. Molemmissa on nähtävissä sama moninäkökulmattomuus ja ahdistus ja uhan tuntu.

Luetaan lapsille – myöhäistä? Saatamma hyvinkin elää kriisissä: muutoksen ajassa. Kaikki ratkeaa lopulta. Viimeistään sitten kun luulemme Muumipapan heittävän Muumimamman mereen ja silloin tartumme häntä häntään ja puraisemme. Sitten Ninni näkyy taas. Sitä en ala tulkitsemaan, mitä tämä tarinan osa symboloi. Jotain freudilaista fallossymboliikkaa ja kompleksinpoikasta siinä on havaittavissa, jos joku haluaa jatkaa tästä…