Muistaako sitä mitä on tullut tehtyä

Miksi sitä taas tuli tuhlattua vähät roposet johonkin tarpeettomaan? Miksi sitä on jäänyt pois jostain hauskasta kun ajanhenki on: antaa mennä? Miksen sanonut sitä, mitä ajattelin siinäkin yhdessä tilanteessa – ja vielä pahempi: miksi sanoin? Lapsi ei maistanut koulussa uutta ruokaa. Saisiko senkin vielä mahtumaan omalle kontolle?

Syyllisyys vaivaa milloin mistäkin, joskus syystä, joskus turhaan. Useimmiten turhaan.

Vanhemmiten on jonkin verran oppinut olemaan välittämättä liikaa toisten mielipiteistä. Ainoan poikkeuksen muodostaa katsastusmies, jonka edessä saa aina hävetä silmät päästään puuttuvan rekisterikilven lisävalon takia. Ja minkälainen ripittäytymiseen verrattava kokemus voikaan olla kaupan kassan eteen astuminen, esimerkiksi ehkäisyvälineet liukuhihnalla! Näillä ammattiryhmillä on valtaa, jota eivät välttämättä tiedä omaavansa. Joskus jossain keltaisen lehdistön jutussa kassatyöntekijä kumosi sellaisenkin myytin, etteikö pikkuhiluilla saisi maksaa (ei kuulemma kiinnosta, eikä aiheuta pahaa verta).

Lasten kanssa viimeistään sisäinen passipoliisi alkaa ottaa huomioon ei ainoastaan sen mitä tuli tai ei tullut tehtyä, vaan senkin mitä mahdollisesti jätti tai ei jättänyt tekemättä. Kieliopin tuntijat tietävät tämän kielimuodon termillä parentaalinen futuurin potentiaalinen konjunktiivi.

Lisäkiemuran potemisen vyyhteen tuo se, että asian varsinainen tuomaristo, lapset muistavat kaiken hyvin valikoivasti. Meillä isommalla ei ole kuulemma mitään muistikuvaa siitä suurtapahtumasta kun pikkuveli haettiin synnytysosastolta, mutta sellainen omasta mielestäni pikku juttu, kuin bensan yllättävä loppuminen autosta kesken kotimatkan nousee puheissa esiin jättimäisenä traumana. Hartaudella mietitty kallis synttärilahjalelu jää pian pyörimään kaapin perukoille, epämääräistä keppiä tai pahvirullaa kaivataan joka leikkiin.

Onko jatkuvalla syyllisyydentunteella jokin funktio, vai onko kyseessä jäänne jostain evoluution vaiheesta kun adrenaliinia ja muita paniikkihormoneja on eritelty saalistajien uhatessa?

Voihan joku yliajatteleva Kafkansa lukenut moderni yksilö kauhistua siitäkin mahdollisuudesta, että mitä jos kaupankassaa tai katsastusmiestä ei lainkaan kiinnosta minun surkuteltava olotilani?! Syyllisyyden kieroutunut nurjapuoli saattaa olla siinä, että siten pieni ihmisolio kannattelee itseään maailmassa; teen kaiken väärin, olenpahan olemassa. Erro ergo sum.

Samu kirjoitti kesällä siitä, miten helppoa on olla isä. Tai kääntäen: miten vaikeaa on olla oikein huono isä.

Sankari-isän ei tarvitse kuin viedä lapsi tanssikurssille tai uimahalliin, niin saa Vuoden isä -pystin takanreunukselle kimaltelemaan.

Kumpi sitten taas on terveämpää: velloa ylpeydentunteessa siitä, kun on päässyt yli aidan matalimmasta kohdasta, vai takoa takaraivoaan siitä, kun on yrittänyt ja antanut kaikkensa yhden merkityksettömän yksityiskohdan jäätyä retuperälle? Hyvin vastaavia kokemuksia siltä kantilta, että molemmissa jää päänsä sisäisten kalterien väliin.

On olemassa kuulemma myös tervettä syyllisyydentuntoa. Sitä, kun tietää tehneensä väärin, rikkoneensa normeja. Itse perustelen itselleni jatkuvaa pientä mokailusyötettä sillä, että silloin muistaa olla tuomitsematta toisia turhan ankarasti. Jos haluaa saada tekemisiään anteeksi, on uskottava anteeksisaamisen mahdollisuuteen. Tämä taasen helpottuu sillä, kun ymmärtää antaa ensin anteeksi muille, ja etenkin itselleen.