Mistä tulemme, minne menemme

Istun lapsuudenkotini saunan lauteilla kun kiuaskivet sihisevät uutuuttaan. Isäni aloitti vihjailun uusien kivien tarpeesta ehkä toissavuoden puolella, ja tämän kevään pihaprojektien seassa vaihto viimein toteutui. Kiuaskivien asettelu ei ole triviaalia. Pienemmät alas, isommat ylös mikäli kaipaa timakoita löylyjä, toistepäin pehmenee. En ole sentään saunassa syntynyt mutta näiden tummuneiden seinien sisällä pääsen kirkkoon kuulumattomana lähimmäs niin fyysistä, kuin henkistä puhdistautumista. Tämä sauna lämpiää aina kun joku perheenjäsen palaa matkoilta, ja sen lisäksi pari kertaa viikossa varmuuden vuoksi.

Joensuun yliopistolla, so. itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella sijaitsevien suurten kivipaasien päälle nostetaan joka vappu ylioppilaslakki, halkaisijaa lipo metri. Vappupuhuja pitää seremonian yhteydessä puheen, joka on toistunut samanlaisena kolmenkymmentä vuotta. Siinä hän kertaa perusteita sille, miten tällainen tapahtuma täyttää määritelmän sanalle ”perinne”. Näitä ovat skumppamuistin ja huonon äänentoiston mukaan tapahtuman toistuvuus, jatkuvuus, jne.

Perinteen määrittelemiseen törmäsin sattumalta toisessakin yhteydessä, silmäillessäni antropologian klassikkona pidettyä Marcel Maussin teosta Lahja. Sanana perinne on käännös latinan ”traditiosta”, jonka etymologia on verbissä tradere, antaa, jättää. Jättää perinnöksi. Perinteen voisi siis ymmärtää joksikin, mikä annetaan eteenpäin, jätetään seuraaville sukupolville. Alkujaan kysymys on ollut monestikin konkreettisista esineistä ja omaisuudesta. Nykyään osaamme laskea mukaan tavat, arvot, sanonnat, ja kaiken muun immateriaalisen mikä kulttuurin syvintä punosta on.

Kohtasin viime vuoden puolella kasvoja menneisyydestä; ihmisiä, joihin oli tullut pidettyä yhteyttä viimeksi lukion jälkeen, aikuisuuden kynnyksellä. Yhteydet olivat katkenneet kenen siirrettyä kirjansa toiselle puolen maapalloa, kenen lähemmäs Euroopan rajoille. Vuosien maailmallaolo oli sitten päättynyt heillä paluuseen kotosuomeen. Kuitenkin keskustellessani näiden uusien vanhojen tuttavieni kanssa, nousi joka kerralla esiin sama havainto: kosmopoliittien seurassa minä, joka olin vanhaan agraariin tapaan jäänyt talon vanhimpana poikana katsomaan samoja vanhoja nurkkia, olin se outo. Mikä minusta oudon teki oli se seikka, että minulla tosiaan oli jonkin – lapsuudenkoti, vanhemmat, ystävät ja tuttavat – mihin kiinnittyä. Kuuluvuuden tunne.

Olen itse toki käynyt kotikaupunkini rajojen ulkopuolella sen verran, että ensimmäisen yliopistovuoteni vietin Turussa. Sikäläistä minusta ei saatu. Murteeni paksuni kuin perunajauholla saostaen, jonkinlaisena vastareaktiona varsinaissuomalaisten kummaan käytökseen. Palasin maitojunalla kun vielä viäntämiseltäni sain ostettua lipun rautatieaseman tiskiltä. Jos tuo vuosi silloin jotain minulle opetti oli se, etten minä osaa muualla elää. Ympärillä vallitsevien tapojen ja varsinkin kielen merkitys on minulle suuri.

Ajatus perinteistä voi nykyindividualistille haista stagnaatiolta, maistua pölyltä, ja helähtää kuin hampaattoman mummon nauru. Tällä kirjoituksella haluan nostaa esiin erilaisen tavan lähestyä aihetta. Ajatelkaamme perinnettä sen kirjaimellisen merkityksen kautta jonain, minkä aiemmat sukupolvet ovat nähneet niin arvokkaana, että ovat halunneet myös lastensa hyötyvän siitä. Perinne katsoo tulevaan, ei kiinnity menneeseen.

Jos tuo kiuas ei vielä hetkeen ruostu puhki, odottaa kivien kierrätys taas kymmenen vuoden päässä. Sillä on hyvä mitata aikaa. Omat poikani ovat silloin aikuisia lapsia, ja hoitavat homman varmasti kotiin, mikäli jaksavat ottaa ohjeeni vastaan.