Missä kuljimme kerran – lasten reviirit ennen ja nyt
 |
|
Esikoululaisten reviirin rajat on turvattu nykyään aidoilla. Kuvassa poikani odottaa
vapauteen pääsyä.
|
Lasten oikeus itsenäiseen ja vapaaseen kulkemiseen on teema, jonka kanssa jokainen vanhempi joutuu tekemisiin heti, kun esikoinen oppii ryömimään. Aluksi lasta pitää vahtia jatkuvasti, mutta vähitellen toimintasäde laajenee: olohuoneesta keittiön kautta portaisiin, lastenhuoneesta omalle pihalle, pihalta tielle, jota myöten naapuriin. Naapurista leikkipuiston kautta kouluun, treeneihin, ostarille. Jokelasta Järvenpäähän, Tikkurilan kautta Helsinkiin, lautalla Tukholmaan, Arlandasta Amerikkaan. Liikkuvatko nykylapset vapaammin kuin ikätoverinsa taannoin? Rajoittaako lasten liikkumista edelleen sama koulun ympärillä kiertelevä lysmyinen paku, jonka kuljettajan kanssa ei missään nimessä saanut antautua minkäänlaiseen keskusteluun? Vaikuttavatko lasten liikkumisvapauteen muutkin asian kuin lasten ja vanhempien temperamentti ja opitut pelot, niin todelliset kuin kuvitellutkin? Missä kuljimme kerran, missä lapsemme kulkevat nyt?
Uusimman Lapsen Maailma -lehden mukaan lasten liikkuminen on vähentynyt 1990-luvulta alkaen varsinkin maaseudulla, koska koulumatkat ovat pidentyneet kohtuuttomasti. Juttua varten haastateltujen helsinkiläislasten nykyreviirit eivät taas tunnu erityisen rajoitetuilta, ottaen huomioon, että pääkaupungissa liikennettä on melko paljon: kahdeksanvuotias käy yksin lähikaupassa, 11-vuotias pääsee kavereidensa kanssa ostoskeskukseen ja bussilla elokuviin. Nykyisenä älypuhelinaikana vanhempien ei tosin tarvitse turvautua pelkkään luottamukseen; jotkut valvovat lapsiaan jopa gps-paikantimien avulla. Helsingin Sanomien mukaan juuri kännyköiden määrän kasvu on syy siihen, että reviirit ovat alkaneet viime vuosina laajentua jopa pääkaupunkiseudulla, jossa lasten liekanaru ensin lyheni dramaattisesti 1950-luvulta alkaen.
Minä asun puolisoni ja kolmen lapseni kanssa Jokelassa, kodikkaassa ja turvallisessa uusmaalaisessa radanvarsitaajamassa, jota Heikki kutsui omassa tekstissään leikkisästi nukkumalähiöksi. Lapsemme liikkuvat pientaloidyllin keskellä lähes yhtä uskaliaasti kuin minä omassa lapsuudessani Tornion Kivirannalla. Kaksivuotiaan voi jättää hetkeksi kotipihaan, esikoululainen hakee kavereitaan omatoimisesti. Viime aikoina hän on laajentanut reviiriään kilometrin päässä sijaitsevaan leikkipuistoon, vaikka ei puhelinta vielä omistakaan. Toki tiedämme tarkasti, missä poika kulloinkin on ja kenen kanssa. Kolmasluokkalainen esikoisemme kulkee kouluun ja kavereiden luo omin nokkineen, ja jos sää sallii, menee hän harrastuspaikoillekin pyörällä yksin tai ystäviensä kanssa. Junalla matkustaminen ilman aikuista antaa vielä odottaa itseään, ehkä tyttären isältä perityn varovaisen ja turvallisuushakuisen luonteen vuoksi.
On vaikeaa verrata oman lapsuudenreviirini laajutta nykylasten liikkumisympäristöön. Minä asuin lapsena maalla, vaikka en itse haja-asutusaluetta viiden kilometrin päässä Tornion keskustasta miksikään ydinmaaseuduksi mieltänyt. Ei ympäristö silti urbaaniltakaan tuntunut: naapurin lehmät ammuivat ja paskansivat muutaman sadan metrin päässä, katu oli pinnoitettu öljysoralla eikä siinä voinut esimerkiksi rullalautailla. Katuvalot tulivat, kun olin kymmenvuotias. Ympäristön urbanisoitumiskehitys oli kuitenkin paljon pidemmällä kuin isäni lapsuudessa. Hänen reviirinsä ulottui kymmenen kilometriä joka ilmansuuntaan. Kärrypolkua – joka antoi kutsuttaa itseään tieksi joskus 70-luvulla – kuljettiin Tornion keskustaan, jos tarvetta oli, eli ei kovin usein. Kouluun isä hiihti umpihankea, yleensä 40 asteen pakkasessa ja lumipyryssä.
Lapsuudenkotini on isäni vanhan, nyt jo puretun kotitalon lähellä. Kouluun pääsin talvisin bussilla, mutta kolmannesta luokasta eteenpäin piti 3,5 kilometrin koulumatka suoriutua pyöräillen. Viisi-kuusivuotiaana reviirini säde oli noin 800 metriä joka suuntaan, ellen väärin muista. Reviirin äärilaidalla asui eräs läheisimmistä kavereistani. Mummolaan oli puoli kilometriä. Lähistöllä oli kolkko autiotalo, isäni ammoin poisnukkuneen tädin ja hänen miehensä ränsistynyt vanha tölli, jonka jouduin kauhusta väristen ohittamaan oijustaessani metsäpolkua lähellä asuvan ystäväni luo. Metsässä kompastelimme saksalaissodan jäänteisiin: kypäriin, torrakoihin, jopa luurankoihin. Lähistöllä asui erakko, joka vain harvoin työnsi nenänsä ulos peltimökistään. Pelättävää oli lapsen näkökulmasta melko paljon.
Pelot asettuivat mittasuhteisiinsa vähitellen. Tornion ja Haaparannan keskustaan pyöräilin huomattavasti uskaliaammalla luonteella varustetun veljeni kanssa ehkä viidesluokkalaisena. Pienempänä ylilyöntejä sattui minullekin: Neljävuotiaana karkasin kerran kotoa pyörällä katsomaan veljeäni esikouluun. Matkaa oli useampi kilometri, keltaisen lastenpyöräni etukumi oli puhki. Kaaduin kerran kauppojen kohdalla suojatiellä, mutta ilokseni löysin maasta sievän kymmenpennisen. Kun pääsin perille, eskarin täti vei minut sisään ja tarjosi karkkia. Veljeni nappasi kymmenpennisen kädestäni, ja täti heitti minut takaisin kotiin sinisellä Volvolla, jonka etuikkunasta katselin raukeana tuulilasin tummennettua yläosaa. Aurinko paistoi, eikä minua pelottanut ollenkaan. Kotonakaan asiasta ei nostettu suurta meteliä. Muistelen omille lapsilleni karkureissua suurena sankaritarinana.
Asuinympäristö ylitettävine katuineen ja välteltäviksi miellettyine ihmisineen ja eläimineen on aina vaikuttanut lasten reviirien laajuuteen. Todellista, fyysistä asuinympäristöä enemmän lasten reviiriin vaikuttaa kuitenkin kokemus maailmasta, sekä lasten että vanhempien; olemmeko turvassa, ovatko lapsemme turvassa? Tunnettu tosiasia on, että suomalaislapset liikkuvat paljon vapaammin kuin esimerkiksi amerikkalaiset lajitoverinsa. Koemme olevamme turvassa ympäröivässä maailmassa – ainakin toistaiseki. Maailmanpolitiikan käänteet heijastelevat yleiseen turvallisuudentunteeseen median ansiosta myös täällä Pohjolassa.
Aina ei tarvita sotia tai sekopäisiä presidenttejä horjuttamaan lasten ja aikuisten turvallisuudentunnetta. Tästä hyvä esimerkki on viimeaikainen klovnikohu. Sekä lapsia että aikuisia pelotelleet pellet saivat aikaan sen, että myös oma tyttäreni pohti pitkään, uskaltaako tulla ystävänsä luota illalla kotiin ilman saattajaa. Matkaa on puoli kilometriä, reitti turvallinen ja tuttu. Whatsappissa oli kerrottu, että klovneja on myös Jokelassa, mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa. Tyttäreni turvallisuudentunne järkkyi, ja pelko uhkasi supistaa hänen reviiriään. Pelko meni onneksi ohi, mutta sen syntymekanismi on tullut jäädäkseen. Lapseni elävät uusien, omassa lapsuudessani vielä tuntemattomien reviirien keskellä.
Uudet reviirit ovat ennen kaikkea teknologian avaamia reviireitä, jotka ovat jopa maailmanlaajuisia. Älypuhelimiensa avulla lapset ovat perillä ilmiöistä, joita ennen ei ollut olemassakaan. Ehkä television kolme kanavaa uutisklippeineen riittivät herättämään pelkoa monessa lapsessa jo ennen internetaikaa, mutta ainakin minua olisi lapsena pelottanut enemmän pusikossa lymyävä moottorisahaklovni kuin Euroopan laidalla riehunut Balkanin sota. Sota ei vain tullut lapsen maailmassa tarpeeksi lähelle, mikä kuvastaa hyvin sitä lintukotoa, jossa ainakin itse sain lapsena elää. Nykylapset pitävät sosiaalisessa mediassa aikuisten tavoin yhteyttä laajaan kaveripiiriin, linkkaavat videoita, meemejä ja kuvia. Ne tuovat lähelle niin maailman ilot kuin kauhutkin, eikä kehitykselle oikein mahda mitään. Ikään kuin oman kylän hulluissa ei olisi tarpeeksi pelkäämistä.
Parempi kai olisi piiloutua peiton alle.
Otto Kallioranta
