Miksi en riitä? – miksi ahdistaa vaikka tiedän sen turhaksi
Kuva: Pasi Huttunen
Aamuyöstä herään taas johonkin. Sehän voi olla vaikka mitä. Joko kissa käy tökkimässä tassulla (onneksi vain hyvin maltillisesti kynsiä käyttäen) ilmoittaakseen, että haluaa nyt tulla tähän viereen nukkumaan. Koska onhan se ilmoitettava. Tai sitten lapsista kuuluu jotain. Tai on kusihätä, koska tässä iässä ja niin edelleen. Eikä siinä mitään, koska useimmiten käännän kylkeä ja nukahdan uudestaan. Ehkä mielessä vilahtaa kellonvilkaisun jälkeinen voittajafiilis, että vielä noin paljon aikaa nukkua!
Vituttaa, koska tavallaan tiedän tämän kaiken turhanpäiväiseksi. Minulla ei ole työssä eikä muussakaan elämässä mitään sellaista, mihin en riittäisi.
Mutta joskus ajatukset piiskaavat aivot hereille eikä uni tule. Parhaan kuvauksen tälle tuntemusten rykelmälle tarjosi blogikollega Antti, joka kutsui sitä käärinliinoihin hikoiluksi. Ei se hahmottumaton kauhuntunne varmaan kovinkaan monelle ole vieras tunne. Se ehkä liittyy jotenkin epämääräisesti keskeneräisiin työprojekteihin tai johonkin muihin ahdistusta aiheuttaviin asioihin. Tai raha-asioihin. Niissähän aina riittää huolta. On se joskus jotain lapsiin liittyvää myös.
Vituttaa ja tahtoisin vielä nukkua. Yritän olla ajattelematta mitään, mutta ajatuksia poukkoilee sieltä täältä epämääräisenä, kaoottisena virtana.
Vituttaa, koska tavallaan tiedän tämän kaiken turhanpäiväiseksi. Minulla ei ole työssä eikä muussakaan elämässä mitään sellaista, mihin en riittäisi.
Ongelma on yhteiskunta eikä teknologia
Nykyihmistä riivaavalle ahdistukselle on haettu monenlaista selitystä. Erittäin yleistä on vyöryttää syy teknologian niskoille. Esimerkiksi Karjalainen (21.11.2019) kertoo:
”Teknologian aiheuttamasta stressistä on nopeasti tullut uusi, vakaviin sairastumisiinkin johtava ilmiö, joka valtaa kohteensa vaivihkaa. Aihetta tutkinut Tampereen yliopiston tietojohtamisen apulaisprofessori Henri Pirkkalainen kertoo, että uusimpien tutkimusten mukaan teknostressille ja loppuunpalamiselle on osoitettu selvä yhteys.”
Pirkkalainen viittaa siihen, että teknologian takia töitä on toisaalta vaikeampi päästä pakoon kun älypuhelin sähköposteineen kummittelee taskussa ja toisaalta töihin on vaikeampi keskittyä kun eri sovelluksista ja laitteista kilkkaa notifikaatiota jatkuvasti.
Ongelmahan ei ole teknologia vaan se, että ihmiset on jätetty yksin hapuilemaan teknologian kanssa ja silloin osa pärjää ja osa ei. Ongelma on yhteiskuntapolitiikan ja johtamisen epäonnistuminen. Ja sieltähän yhteiskuntapolitiikastahan minun pitää omien riittämättömyyden tunteideni alkulähdettä jäljittää. Siitä, keitä ja miksi yhteiskunta syrjäyttää. Esimerkiksi ydinperheellistämisestä olen jo aiemminkin kirjoittanut: siitä, että ihmisiin liitetään perhemuodon vuoksi oletuksia, stereotypioita ja ennakkoluuloja.
Vituttaa se eriarvoistaminen ja kieltämättä myös ne laitteet, mutta osaan kyllä säätää niistä ilmoitukset pois päältä ja käynnistää erilaisia häiriöttömiä tiloja. Siitä työelämästä en aina pysty säätämään ilmoituksia pois päältä enkä ympäröivästä yhteiskunnasta. Sehän se välillä ahdistaa.
Etuoikeutettuna voin nyt miesselittää
Systeemissä on vikaa, vaikka meitä on kovasti koulittu välttelemään sitä ajatusta.
Minä olen kuitenkin siinä määrin etuoikeutetussa asemassa, että olen saanut lukea valtavan paljon yhteiskuntatieteellistä kirjallisuutta, tutkia yhteiskuntaa ja hahmottaa syvällisesti erilaisia ilmiöitä ja asioita. Olen myös sikäli etuoikeutettu, että minulle eivät lapsena, nuorena tai aikuisenakaan ole läheiset ihmiseni tolkuttaneet, että en riitä tai että en ole tarpeeksi hyvä. Minä olen imenyt sen ajatuksen ihan vain yleisestä yhteiskunnallisesta ilmapiiristä, joten se on myös helpompi karistaa.
Kaiken tämän etuoikeuteni ansiosta voin miesselittää sinulle ja koko maailmalle, että kun aamuyöllä syytät itseäsi siitä, että elämässä on vaikeaa etkä tehnyt sitäkään ja tätäkään tarpeeksi hyvin, niin joskus olet oikeassa. Vielä useammin kyse on siitä, että systeemissä on vikaa.
Systeemissä on vikaa, vaikka meitä on kovasti koulittu välttelemään sitä ajatusta. Minä tiedän, että riitän ja useimmiten uskonkin sen. Joskus ne aamuyöt vain ovat pahoja.
Pasi Huttunen, @paspah
