Mies, tunteet ja sota
Hiljaisuutta tutkiva ystäväni vinkkasi kirjan, Outi Ampujan Hyvä hiljaisuus. En osannut ennakoida, että päätyisin kirjan ääressä miettimään sitä, miksi tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen on etenkin meille suomalaisille miehille niin vaikeaa.
Lapselliset miehet ovat pohtineet näitä ennenkin. Otetaan muutama esimerkki: Nimimerkki Lapsista pahin kertoi pari vuotta sitten isästään, joka nöyryytti ja häpäisi lasta. Heikki perkasi taannoisessa kirjoituksessaan passiivis-aggressiivista, tunnepakoista kasvatustyyliä. Heikin teksti on mukana Isän kirjassa ja referoin usein tätä (sanoisinko jopa klassikko)tekstiä vanhempainilloissa. Pasi on miettinyt, kuinka voi puhua mistään niin suuresta kuin rakkaudesta lapsiin, Vesa on tunnistanut keskustelun vaikeuden parisuhteessa, itse olen kirjoittanut koskettamisen ihanuudesta ja vaikeudesta.
Outi Ampuja on haastatellut sotaveteraaneja sodan äänistä ja niiden puuttumisesta. Sodan tapahtumista tai äänistä ei puhuttu keskenään. Ampuja kirjoittaa: ”Etenkin tunteista vaiettiin ja mahdolliset pelkäämiset pidettiin visusti omana tietona. Asioista ei puhuttu, koska [sotaveteraani] Reino Joukamon mukaan ’ei haluttu kaivella asioita ja kasvattaa mahdollisesti sitä kauhua, joka sisällä oli’. Miehet olivat siis hiljaa. Jokainen keskittyi kantamaan omaa taakkaansa, eikä toisten pelkoa oltu huomaavinaankaan.”
Muistuu mieleen tarina veteraanista, joka tärisi juoksuhaudassa tykistön rumputulessa niin ettei asetta voinut käyttää. Hän vilkaisi, ettei vaan kukaan nähnyt – ja huomasi kaikkien muidenkin tärisevän samalla tavalla. Tästä kokemuksesta hän puhui vasta vanhuksena vähän ennen kuolemaansa.
Eli tunteista, erityisesti pelosta puhumista välteltiin, koska sen ajateltiin kasvattavan sitä kauhua, joka sisällä oli. Logiikka on se, että asiaa ei ole olemassa, jos sille ei anneta sanoja. Tabunrakentamisen perusteet, vaihe yksi.
Nykyisin ajatuskuvio on suunnilleen täysin päinvastainen. Referoin kirjaa Pää edellä – näin tuet lapsesi aivojen kehitystä (Tiina Huttu & Kirsi Heikkinen 2017):
”Pieni lapsi ei kykene erottamaan tunnetta sen ilmaisusta. Jos lasta rangaistaan tunteesta, hän oppii olemaan näyttämättä sen, mutta tunne jää. Pahimmillaan hän tuntee itsensä pahaksi ja kelvottomaksi, kun hänellä on vanhempien tuomitsema tunne. Tunne ei ole paha tai hyvä, se vain on. Vanhempien tehtävä on auttaa lasta erottamaan tunne tunteen ilmaisusta.” (referaatti on poimittu toimittamastani julkaisusta Isä töissä, kotona ja neuvolassa, Pelastakaa Lapset 2018)
Toki samantapaiset asiat vaikuttivat myös naisiin. Myös mummojemme piti jaksaa ja kantaa kipu yksin.
Maailma on muuttunut niin nopeasti ja niin paljon, että on suoranainen ihme, ellei isän rooliin sovittautuva mies joudu työstämään suhdetaan tunteisiin ja tunteiden ilmaisuun. Historiallinen painolasti tarjoaa lähinnä defenssejä: vaikene tunteista, patoa ne, älä itke, pidä julkisivu kunnossa, ole kova. Kannattaa kuitenkin muistaa, että sota-ajan muovaamat mallit ovat vanhoja, kriisitilanteessa syntyneitä malleja. Näitä olosuhteita historiantutkija Ville Kivimäki käsittelee lämpimän ymmärtäväisesti vieraskynätekstissään, joka on mielestäni edelleen yksi hienoimpia tässä blogissa julkaistuja tekstejä.
Isyydessä on kysymys ensi sijassa siitä, mikä on lapselle hyväksi. Tunteiden patoaminen ja vanhemman holtiton räjähtely ei tue lapsen kehitystä. Lapsi tarvitsee asioille nimiä ja sitä, että asioita voi ennakoida. Tunteiden nimeäminen ja sen opetteleminen voi olla uhka aikansa eläneelle, umpimieliselle mieskuvalle, mutta aivan varmasti se on mahdollisuus ihmisyydelle.
Topi Linjama
