Marjasta ja pakota lapsesikin marjastamaan
Taas on mustikkasesonki kuumimmillaan. Retkeilijät ja outdoor-perheet rymyävät metsissä poimurit rahisten. Tottunut marjastaja poimii kaksi ämpäriä tunnissa, hörppääpä välillä retki-Airamista suodatinkahvia eväsleivän kyytipojaksi. Lapsetkin viihtyvät metsän siimeksessä luonnon ihmeitä ihastellen!
Meilläkin poimitaan marjoja; 50 litraa on kesän minimitavoite. Käymme marjastamassa yksin ja erikseen, usein myös koko perheen voimin. Vaimoni – bilsanope – rakastaa marjastamista. Hän on sitä mieltä, että lapset tottuvat luonnossa liikkumiseen ja oppivat pitämään siitä, jos heidän kanssaan ahkerasti tallotaan metsiä ja heitä totutetaan korpien kauneuteen. Kyse on siis asennekasvatuksesta, niin sanotusta luontoon juurruttamisesta.Minäkin kävin lapsena melko paljon mustikassa ja puolukassa – hillojen poimimiselta sentään säästyin, ehkä sen vuoksi, etteivät vanhempani kuuluneet hillastajien sisäpiiriin eivätkä sen vuoksi tunteneet apajia. Sisäpiiriläiset ottivat toki muitakin mukaan mystisille reissuilleen, mutta ennen suolle saapumista ulkopuolista ajelutettiin satoja kilometrejä silmät sidottuina pitkin Peräpohjolan mutkaisia metsäautoteitä. Ehkä näiden kokemusten nöyryyttämänä isä kutsui hillaa katkerasti ”vaatimattoman makuiseksi kolmisilmäiseksi luumarjaksi”.
Jokakesäisten Kärrbäckin mustikkareissujen lisäksi minua ja sisaruksiani juurrutettiin luontoon myös 4H-kerhon avulla: teimme aurausviittoja veljeni kanssa, mistä muistona ranteessani on vieläkin muutaman sentin pituinen arpi. Istutimme taimia ja ennen kaikkea väkersimme koristenippuja ruokaviljasta, lähinnä vehnästä ja kaurasta. Sainpa kerran 500 markan 4H-stipendinkin. Voisi siis luulla, että minusta olisi tullut innokas marjastaja ja eräihminen. Asia on kuitenkin melko lailla päinvastoin: kuten lapsena, käyn marjassa vain painostettuna ja vastoin luontoani. Miten voi olla mahdollista, että asennekasvatus ja luontoon juurruttaminen meni minun kohdallani pieleen?
Ajattelen ehkä niin, että elämää omalla epämukavuusalueella on pakko jonkin verran sietää, jotta ylipäätään olisi mahdollista kehittyä ihmisenä. En toimi kuten luonnolle riehakkaat hyvästit jättävä Ilari Tepasto Veikko Huovisen hersyvässä novellissa Hyvästi luonto, jossa kirjailijamestari tuntuu ilkkuvan niin city-ihmisille kuin piintyneimmille eränkävijöillekin. Mahdollisesti tulen Tepaston tavoin loppuikäni pitämään enemmän asfaltin napakasta askeltuntumasta kuin sammalmättään pehmeydestä mutta yritän siitä huolimatta ajatella, että minunkin on mahdollista löytää sisäinen samoilijani ja pusikoissa rymyäjä. Sen vuoksi sallin puolisoni – toki vähintään passiivista vastarintaa tehden ja perheriitoja aiheuttaen – järjestellä perheen yhteisiä marjastusreissuja siitäkin huolimatta, että retket synnyttävät usein melko kiukkuista vastarintaa varsinkin esikoistyttäressäni. Isänä koen kaikesta huolimatta velvollisuudekseni laittaa vahingon kiertämään: jos minun oli lapsena pakko käydä marjastamassa, on lastenikin.
Otsansa hiessä pitää heidänkin marjansa syömän.
Otto Kallioranta
