Luistelutyylillä hiihtotrauman kimppuun
Latu ja aita.
Pohjois-Karjalassa ladulle on päässyt tänä vuonna jo joulukuun alussa.
Siksi hiihtopostaus, joka suinkaan ei ole ensimmäinen lajiaan tässä blogissa.
Muistamme hyvin, kuinka lapsellinen mies Otto Kallioranta tunnusti alkuvuodesta 2016 rakkautensa talvilajeja kohtaan. Teksti oli otsikoitu suorasukaisesti: Talvella ulkoileminen on perseestä, varsinkin lasten kanssa. ”Hiihtämisestä nauttivat ovat lähtökohtaisesti teeskentelijöitä tai luonnonoikkuja”, sanoi Otto.
”Hiihtämisestä nauttivat ovat lähtökohtaisesti teeskentelijöitä tai luonnonoikkuja.”
Tähän toinen lapsellinen miehemme Antti Kanto laati eräänlaisen vastineen otsikolla Kaikilla meillä on hiihtotraumamme. ”Olen aina nauttinut talviulkoilusta, erityisesti hiihtämisestä”, sanoi Antti.
”Olen aina nauttinut talviulkoilusta, erityisesti hiihtämisestä.”
Antti kertoi myös, kuinka lapsuudessa saadut kehut kaikuvat mielessä vielä vuosikymmenten kuluttua. ”Kato Kantoa! Pikkasenko vettää luijjaa!”
Minä en lapsuuden hiihdoistani kehuja saanut. Siihen oli syynsä, joista listaan kolme tärkeintä:
- Oppivelvollisen penseä asenne liikuntaa kohtaan yleisesti ja koululiikuntaa kohtaan erityisesti.
- Oppivelvollisen erittäin penseä asenne liikunnanopettajaa ja kilpailua kohtaan.
- Oppivelvollsen kehnonpuoleiset välineet, joita ei sitä paitsi osattu huoltaa.
Ikimuistoinen oli hiihtokisa kuudennella luokalla. Hiihdin alkusuoran, mutta heti mutkan takana jäin hankeen makaamaan ja odottamaan luokkatoveriani, joka lähetettiin matkaan minuuttia myöhemmin. Vetelehdimme naureskellen parin kilometrin kierroksen. Maalissa opettaja pälyili meitä alta kulmien, mutta saimme silti kupin kuumaa mustaherukkamehua.
En muista, että yläasteella olisi hiihdetty – tai sitten unohdin välineet kotiin. Sen muistan, että asenneongelmat eivät ainakaan vähentyneet. Lukion liikunnan lintsasin.
Yhteenvetona: koululiikunta epäonnistui tämän oppivelvollisen liikuntakasvatuksessa. Sori vielä, liikunnanopet! Ei ollut kivaa kellään!
Yhteenvetona: koululiikunta epäonnistui tämän oppivelvollisen liikuntakasvatuksessa.
Vuodet kuluivat. Asenne muuttui, mutta ei riittävästi, jotta olisin älynnyt hommata kunnon välineet ja lähteä ladulle.
Sitten tuli vuosi 2015.
Kevättalvella oltiin muutamia päiviä Ylläksen hangilla. Nelivuotias paineli luistelutyylillä pitkin tunturinrinteitä ja vastaantulevat mummot siunailivat, että ”jopa, jopa, onpa, onpa!” Kulki se suksi minullakin. Ja endorfiini virtasi suonissa.
Kun fiksu vaimoni vielä hankki minulle luistelusukset, hiihtotrauma oli lopullisesti taputeltu.
Himohiihtäjää minusta ei ole tullut, mutta kieltämättä tuntuu mukavalta, jos voi käydä heittämässä kympin tai kahden lenkin. Luistelutyylillä, koska sillä pääsee lujempaa.
Äsken kävin hiihtämässä 15 kilometriä. Keli oli aika optimaalinen, kolme astetta pakkasta, yöllä oli satanut hieman lunta, minkä jälkeen latukone oli ajanut reitin. Jossain kympin kohdalla muistin, että pidemmillä lenkeillä olen ennenkin päätynyt kaksivaiheiseen rytmiin: potku vasemmalla / sisäänhengistys – työntö / potku oikealla / uloshengitys. Siinä hiihtäessäni tajusin olevani kaupunkilainen, koska omistan luistelusukset, mutta en metsäsuksia.
Nykyisin puolustan hiihtämistä, koska hiihtäminen on kunnollista. Sitä paitsi se on kulttuurihistorian ylläpitoa.
Puolustan hiihtämistä, koska hiihtäminen on kunnollista.
Kun ilmastonmuutos etenee, lapset eivät enää muista, että kunnon suomalainen ottaa lylyn eli liukumasuksen ja kalhun eli lyhyemmän potkusuksen, laittaa jalat päläksiin, kiinnittää mäystimet ja lähtee hirvenhiihtoon.
Ja vaikka ei lähtisikään, niin hän käyttää hiihto-, latu- ja suksisanoja ja -sanontoja. Vaalikaamme muun muassa näitä:
”Pääsin pälkähästä” eli pääsin irti suksen päläästä.
”Olen poissa tolaltani” eli olen eksynyt tolalta eli polulta tai ladulta.
”Sukuvika, jos ei suksi luista” eli yritetään selittää geeneillä asia, jonka voisi oppia, jos huvittaisi.
”Suksi kuuseen/suolle” eli menisitkö toiseen huoneeseen.
”Ihme hiihtäjä” eli ihminen, joka hiihtää pertsaa, vaikka voisi luistella.
”Monokulttuuri” eli kulttuuri, jossa tarvitaan monoja eli hiihdetään, eli esimerkiksi Suomi.
Kommentit (0)