Olen lukenut viime päivinä norjalaisen Karl Ove Knausgårdin omaelämänkerrallisen Taisteluni-teoksen ensimmäistä osaa. Kirjailija puhuu suoraan sekä omasta isästään että omasta isyydestään. Jo kirjan alussa Knausgård kirjoittaa isyydestä tavalla, joka sai minut nauramaan ääneen. Hän kuvailee, kuinka hän epätoivoisesti yrittää pitää heikot hermonsa kurissa huolehtiessaan lapsistaan, jotka kiukuttelevat, tappelevat ja käyttäytyvät häiritsevästi. Illalla, kun lapset ovat nukahtaneet, Knausgård miettii, mitä oikein touhuaa. Hän on rauhoittunut, katsoo nukkuvia lapsiaan lempeästi ja käytöstään katuen.
Knausgårdin kireys lasten kanssa johtuu luonnollisesti siitä, että hän asettaa jatkuvasti omat tarpeensa lastensa tarpeiden edelle. Kliseisesti sanottuna hän ei ole läsnä lapsilleen, jotka toistuvasti keskeyttävät hänen tekeillä olevan kirjan ympärillä pyörivät ajatuksensa. Knausgårdin kuvaus naurattaa, koska se tulee niin lähelle. Juuri äsken, tätä kirjoittaessani, ärähdin viisivuotiaalle pojalleni, koska hän ei kuullut antamaani vastausta ensimmäisellä eikä toisella kerralla. Kolmas vastaukseni oli karjahdus; olihan poika juuri keskeyttänyt ajatukseni, jotka asetin tärkeysjärjestyksessä hänen lapsellisten kysymystensä edelle.
Lapsille tulee ärähdeltyä oikeastaan tämän tästä ja aina samasta syystä: he keskeyttävät minut – pohdintani, lukemiseni, netissä surffailuni tai keskusteluni toisen aikuisen kanssa milloin minkäkin asian vuoksi. He tappelevat, heräilevät, käyvät paskalla ja sotkevat ruoalla. Yritän toimia kuin robotti samalla, kun mieleni askartelee muualla. On sanomattakin selvää, että se ei aina onnistu. Tulee huudettua. Knausgårdin tavoin mietin illalla, kun lapseni nukkuvat: mitä ihmettä minä oikein touhuan?
Lasten kanssa on tylsää. Leikkipuistossa on mälsää, Kimblen ja Unon pelaaminen unettaa. Karhu nukkuu -leikkiä jaksaa enintään kolme kierrosta. Vastaavia tunnetiloja tulee koettua, kun on vaimon kanssa vaateostoksilla. Sisältö ja mielenkiinto päiviin tulevat omista ajatuksista, harrastuksista ja keskusteluista. Lapset ovat tavallaan vain tiellä. Kuitenkin rakastan heitä, kuten Knausgårdkin rakasti omia lapsiaan. Mutta kuka jaksaa herkeämättä kuunnella lasten juttuja, vastailla kysymyksiin kärsivällisesti ja opettaa heille uusia taitoja? En minä ainakaan. Usein kyllä antaudun heidän pyynnöilleen, leikin ja hassuttelen. Sitä jaksaa aikansa, ja lapset ovat tyytyväisiä.
En kuitenkaan ole isä huonoimmasta päästä. Haluan tehdä lasteni kanssa asioita ja teenkin, vaikka tekeminen ei älyllisesti stimuloivaa olekaan. Ärtymyskynnykseni on usein matalalla sisäisen rauhattomuuden takia. Pitää saada aikaiseksi, pitää sivistyä, olla mukana. Olen yrittänyt hokea itselleni: eikä pidä. Pitää pysähtyä, jäädä paikalleen ja antaa ajan pysähtyä. Pitää olla lasten kanssa ja antaa ajatusten tehdä mitä haluavat. Ennen kaikkea, ei pidä hermostua. Ainakaan niin kovin usein ja kovin paljon.
Otto Kallioranta
