Lasten kanssa ei ikinä minnekään
Samu tuossa survivalistipäissään kirjoitti siitä, miten selvitä muutama tunti valtion rautateiden pastellinvihreässä tuulikaapissa kun mukana on pieni lapsi. Ihmisen lähimuistikapasiteetti on keskimäärin kahdeksan artikkelia – väittivät lukion psykologian tunnilla, muistaakseni – joten univajareista kärsivälle yksinmatkustajahuoltajalle pakollista kamaa on Samulla kymmenen kohdan lista. Näin siis jos haluaa elossa ja järjissään ja kuivin kutein (valitse kaksi) päästä esimerkiksi itäisestä Suomesta Helsingin päärautatieasemalle.
Ekaa kahdeksankuista kiikutettiin Kreetalle kävelemään Knossoksen palatsin muureilla, sekä kanssalentomatkustajien iloksi potemaan puolentoista viikon korvatulehdusta. Koska tästä emme mitään ottaneet opiksi, muutimme vaihto-opiskelemaan Viroon Tarttoon puoleksi vuotta. Tammikuisella lauttamatkalla aallot nousivat kahdeksaan metriin (kuulemma), ja kun yhdellä, niin sittenpä muillakin lensi laatta. Kun vuorostani lähdin siistimään nyt noin vuoden ikäistä poikaamme, miestenhuoneen lattia lainehti seisovanpöydän punertavia tähteitä. Siinä vaiheessa itseltäkin.
Nämä ovat välittömät ensivälähdykset hetkistä kun ulkomaille on pakko ollut päästä jälkikasvu messissä. Niiden kun salli palata tietoisuuden pohjamudista vetivät mukanaan pari kaveria; toisella Viron matkalla äitini oli lupautunut tuolloin vähän vanhemman taaperon hoitajaksi, mikä tarkoitti ryhmämatkailustressin lisäämistä vauvareissaamisen ylitseläikkyvään korvoon. Portugaliin mukaan lähti siskoni, pääluku oli yhteensä viisi, joka helsinki-vantaalle palatessa totesi vain, että olipahan erilainen matkakokemus. Ei sitä Pattayaa ja väli-Amerikkaa kierrellessä kai pääse todellisen matkanteon makuun.
Kreikan matkalta jäi kyllä tällainen oppi korvan taakse: apartementin vanha mummo oli jättänyt pöydälle karahvillisen vettä. Jäin kahden lapsen kanssa purkamaan kamoja. Lapsella jano, annoimpa mukillisen. Ihmettelin, että miksei maistu. Noh, rakiahan se olikin siinä karahvissa. Aldous Huxleyn Uljaassa uudessa maailmassa kerrotaan miten päähenkilö Bernard Marx saa elämäänsä muita paremmat lähtökohdat sillä, kun hänen koeputkiloonsa putoaa ylimääräinen tippa puhdasta etanolia. Samaa mieltä oli kreetalainen mummo. Hänen lapsuudessaan lapset pidettiin hiljaisena hieromalla viinaa ikeniin. Vink!
Mikäli matkalta odottaa vaihtelua arkeen, tai kenties todellisuudesta vieraantumisen edettyä kriittisiin lukemiin: rentoutumista, ei lasten mukana olo mahdollista kumpaakaan. Ääriolosuhteet joissa koko kylpyhuoneen repertuaari on kannettava mukana ainoastaan tiivistävät pienlapsiarjen realiteetit yhteen akun varausta huutavan älylaitteen kokoiseen pisaraan.
Mutta onhan se mukava päästä hotellin lakanoihin ja ravintolaan palveltavaksi? On, etenkin henkilölle nimeltä isä, joka myös Kompostina tunnetaan, ja jonka rooli on oman sisäfileensä jatkoksi lappoa puolitoista kiloa puoliksisyötyjä ranskalaisia, joissa on joku outo mauste. Hotellihuoneessa odottaa ahtaus ja aivan liian vähällä äänieristyksellä vuorattu kylpyhuoneen väliseinä.
Onneksi on ennenki tullut oltua. Muuten saattaisi ärsyyntyä siitä, kun junassa löytää itsensä istutetun siihen viidet rattaat ja yhtä monta hytkyttäjää sisältävään vaunuun. Kun on itse tehnyt muut matkustajat tietoisiksi omasta seurueestaan kerran tai useammin kuin pari, on helpompi antaa anteeksi pienet epämukavuudet. Konnarilla kestää harvoin puolta tuntia pidempään kavuta ruuhkajunan alkupäästä, ja ravintolavaunu lähellä.
Ette te Espanjan aurinkorantojen suomalaiskyliä tarvitse! Te haluatte Foodoraa ja ilmalämpöpumpun. Somekontsaa varten on aina niitä häkellyttävän söpöjä piirrustuksia. Ainut kellä matkalla saattaa olla likimain kivaa, ei muista myöhemmin reissusta mitään.
Mikäli tässä vaiheessa ei lukijalle ole vielä liioittelevien ilmausten vyörystä käynyt selväksi, on tämä juttu kirjoitettu pitkälti traumatisoitu kieli keskellä kämmentä. Lasten totuttaminen muihin paikkoihin, ihmisiin, uusiin kulttuureihin, ja outoihin ruokiin on vanhempien velvollisuus. Parasta mitä esikoisen kanssa kävi, oli se, että hänet piti vaihto-opiskeluvuonna laittaa paikalliseen perhepäivähoitoon jo alta vuoden ikäisenä. Kun lapsi tottui muiden kuin vanhempien hoivaan alle puolentoista vuoden vieraantumisvaihetta, saattoi hänet sen jälkeen lykätä kenen hyvänsä hoteisiin.
