Lapset musiikin äärelle
Kirjastosta dopamiinia lainaamassa.
Alkuun rankka tilitys.
Kasvoin perheessä, jossa piano soi joka päivä. Peräkamariin häädetty soitin toisti uskollisesti skaaloja, murtosointuja, sonatiineja, Czernyn ja Cramerin etydejä, Mozartin ja Beethovenin sonaatteja, Chopinin valsseja, Bachia, Sibeliusta, Merikantoa, virsiä, Siionin lauluja – ja lopuksi jonkun turhautuneen soitonoppilaan nyrkiniskut koskettimistolla, kun läksyt eivät sujuneet toivotulla tavalla. Mustaa Kawaita saattoi verrata 600 000 ajettuun Mersuun: ”Laatupeli, mutta onhan tämä saanut aika paljon kenkää.”
Luin hiljattain Liisa Ukkola-Vuotin (S&S 2017) kirjan Musikaaliset geenit – hyvinvointia musiikista, ja aloin ymmärtää paremmin varhaisen musiikille altistumisen merkitystä. Kirja on helppolukuinen johdanto musiikkiin ja musikaalisuuteen aivo- ja geenitutkimuksen kautta. Nostan siitä muutaman minua säväyttäneen huomion.
Musiikki lisää dopamiinin (ja muiden mielihyvähormonien) tuotantoa, mikä vaikuttaa siihen, että musiikin kuunteleminen ja soittaminen tuntuu kivalta. Kun tiedetään, että esimerkiksi Parkinsonin taudin, skitsofrenian ja joidenkin tarkkaavaisuushäiriöiden taustalla on dopamiinituotannon ongelmia, voidaan sanoa, että musiikki on avuksi näiden sairauksien ennaltaehkäisyssä (ja ehkäpä hoidossakin).
Musiikkimaku periytyy äidiltä lapselle ainakin jossain määrin. Selitys on järkeenkäypä: äidin lempimusiikki tuuppaa äidin verenkiertoon mielihyvähormonitulvan, joka välittyy istukan kautta sikiölle.
Vauva nauttii läheistensä laulamisesta, menipä se nuotilleen tai ei. Laulamisella on vahva sosiaalinen funktio ja se on omiaan lisäämään ”sosiaalisuuden hormonien” oksitosiinin ja vasopressiinin tuotantoa.
Musiikin kuunteleminen lievittää kipua ja auttaa potilasta toipumisessa. Monissa sairaaloissa musiikkia käytetään lähes rutiininomaisesti täydentämään muita hoitoja. Sairaalaan kirjautuvalta potilaalta kannattaisi pyytää soittolistaa tai kysyä lempimusiikkia.
Musiikkiharrastus kehittää keskittymiskykyä ja tunne-elämän kehittymistä. Ymmärsin niin, että soittaminen/laulaminen jumppaa aivojen eri osia kuuntelemista monipuolisemmin. Muusikon pikkuaivot muistuttavat kehonrakentajan hauista.
Entä kehittääkö jonkin genren tai säveltäjän musiikki – sanotaan nyt vaikka klassinen ja Mozart – lapsia ja aikuisia tehokkaammin kuin muut? Etenkin me klassisen harrastajat saatamme pitää yllä mielikuvaa sen ylivertaisuudesta.
Ukkola-Vuoti ampuu alas niin sanotun Mozart-efektin ja antaa ymmärtää, että musiikin hyödyistä voi nauttia yli genrerajojen. Genreä olennaisempaa käsittääkseni on se, mistä musiikista ihminen pitää – ja tähän taas vaikuttaa se, mitä musiikkia on kuunnellut lapsena ja myöhemmin merkittävissä elämäntilanteissa. Inhokkimusiikki tai pakkopulla eivät niinkään hyödytä.
Lyhyesti sanottuna musiikkia kannattaa soittaa ja kuunnella, mutta ei väkisin. Ukkola-Vuoti ihailee vanhuksia, jotka soittavat ”omaksi iloksi, ajankuluksi ja pitääkseen mielensä virkeänä”.
Kaiken edellä sanotun jälkeen ei liene outoa, että pidän klasarista, jota sanotaan myös länsimaiseksi taidemusiikiksi. Täysin odottamatonta ei liene sekään, että tein aikanaan pianonsoitosta C-kurssin, musiikkitieteestä maisterin tutkinnon, ja että tällä haavaa kirjoitan kirjaa Bachin Matteus-passiosta. Lapset altistuvat kotona Bachin preludeille, fuugille ja kantaateille, ja ihmettelevät ehkä aikuisina, miksi Bachin koraalisatsi kuulostaa niin hyvältä.
Topi Linjama
