Lapsesi eivät ole Sinun

Tiedonvaltaväyliä kahlatessani kohtasin mielenkiintoisen ajatuksen. Sen esitti slovenialainen nk. “muotifilosofi” Slavoj Žižek, jota parjataan kovasti siitä, ettei hän tahdo pysyä akateemisen maailman seinien sisällä vaan osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun kaiken maailman sosiaalisia medioita ja suoratoistopalveluja myöten. Žižek on ennemminkin psykoanalyytikko kuin filosofi tai sosiologi, ja hän tykkää kaivella piileviä alitajuisia (ja kiusallisiakin) motiiveja mm. Populaarikulttuurin ilmiöistä.

NO, I’M YOUR FATHER

Itse ajatukseen: tiedämme kaikki millainen jyrkkä auktoriteetti perinteisen Isän kuuluisi olla: Tähtien sodan Darth Vader – synkkä isähahmo, joka lapsen on kukistettava matkalla itsenäiseen aikuisuuteen. Psykoanalyytikoille isä on tyyppi, joka tunkeutuu lapsen ja äidin symbioottisen suhteen väliin. Isän raaka tehtävä on synnyttää ajatus siitä, että ihmislapsi on itsenäinen, joku “minä”. Kasvaminen täyteen itsenäisyyteen ei kuitenkaan ole mahdollista mikäli liian lepsu isä ei saa koulittua mammanpojasta Kunnon Miestä, tai mikäli hän on auktoriteettina niin voimakas, että lapsi jää ikuisesti isän varjoon. Jälkimmäisestä vaihtoehdosta kiinnostuneille kehoitan tutustumaan Franz Kafkan tuotantoon.

Niin se ajatus… Näiden kahden ääripään välille asettuu Žižekin mielestä vielä kolmas kauhuskenaario: postmoderni salliva isä (postmodern permissive father). Perinteinen komentelija-komendantti käskee lasta tekemään asian X. Olkoon se sitten huoneen siivoamista tai mummolassa käymistä. Lapsi tottelee vaikkei välttämättä tahdo, eikä usein tahdokaan. Hän kuitenkin säilyttää tällöin vapaan tahtonsa; teinpähän mitä ukko käskee mutta pitkin hampain. Tämä on Žižekistä positiivista, sillä silloin ei puututa lapsen Minään. Vanhemmalla on valtaa lapsen ruumiilliseen työhön muttei hänen sisimpäänsä.

ARMOA EI, MUMMOLAAN

Žižekistä piti sen verran vielä sanoa, että hän tarkoittaa postmodernilla sallivuudella sitä, että lasta ei niinkään komenneta vaan ohjaillaan hänet haluamaan sitä mitä vanhempi tahtoo tämän tekevän. “Olisin niin mielissäni siitä jos huoneesi olisi siisti”. “Mummolla on niin paha mieli kun et koskaan käy hänen luonaan”. Ja tätä rataa.

Lapselle esitetään, että hänellä on vapaa valinta toimia miten haluaa vaikka todellisuudessa valintaa ei ole. Lapsi tajuaa tämän ja kaiken pahan alku ja juuri on iskenyt pohjamultiin.

Se miten tämä kauhuskenaario sitten yhteiskunnassamme manifestoituu, on esimerkiksi sellaisessa puhetavassa, miten jokaisen tulisi rakastaa sitä mitä ammatikseen tekee. Että sellainen ihminen joka ainoastaan taloudellista hyötyä silmällä pitäen vaihtaa aikansa, osaamisensa, ja fyysiset voimansa kuukausittaiseen palkkapussiin ei voi todella olla onnellinen. Ainoita onnellisia ihmisiä ovat sellaiset saippuasarjahahmot, jotka vähän vastailevat sähköposteihin, ylläpitävät taidegallerioita pitkillä lounailla, tai saavat ammattinsa kautta muuten ilmaistuksi sitä mitä he todella ovat. Samaan aikaan olisi kauhean ihanan nostalgista palata sellaiseen agraariin tehdas-Suomeen, jossa pillin vihellettyä koettaa vapaus.

FILOSOFIN KANSSA TREFFEILLÄ

Žižekin ajatukset ovat piikitteleviä, ja itse olen ne vielä esittänyt tässä kärkevämmässä valossa. Todennäköisesti olen jopa tulkinnut ne omia tarkoitusperiä edesauttaakseni. Kattavampi artikkeli löytyy täältä. Arvon filosofin kanssa en mielellään joutuisi ensitreffeille, tämä kun osaa pilata jopa Titanicin! Kaikkien aikojen ihanimmassa rakkaustarinassa on vanhasta punaniskasta kyse siitä, että rikas elämäänsä kyllästynyt prinsessa hakee intohimoa köyhästä työväenluokkaisesta nuorukaisesta, jonka voi viskata Atlantin aaltoihin siinä vaiheessa kun kipinä on jälleen sytytetty. Yläluokat siinä vain kolme tuntia käyttävät proletariaattia hyväkseen, ja koska tarina on niin kaunis, mehän ostamme myytin.