Lapseni kehtaavat hienostella ja olla knapsuja, on kehdattava minunkin
Olen aina kokenut itseni korostamisen vaivaannuttavana. En ole kehdannut ostaa värikkäitä vaatteita, hattuja, kenkiä tai varvassukkia. Olen lähes aina tyytynyt ajamaan pienimoottorisella, harmaalla bensiiniautolla. Nykyinen kaasuautoni tuntuu liian tiedostavalta koreilulta, puhumattakaan edellisestä autostani, sähkönsinisestä hybridistä. Havaitessaan keikarointiaikeita minussa asuva tornionlaaksolainen moittii heti hienostelevaksi, naiselliseksi mieheksi eli knapsuksi. Etelä-Suomessa puhuttaisiin ehkä dandysta.
Lapsena kuljin aina isoveljeni vanhoissa vaatteissa. Hän sai Levikset, minä hänen vanhat housunsa; hän uuden, lempijoukkueemme Pittsburgh Penguinsin NHL-lippiksen, minä tyydyin öljyn tahrimaan, roskalavalta löytämääni viininpunaiseen Redskins-lätsään. Mutta kun hän leikkautti näyttävän tupsun etuhiuksiinsa, minäkin halusin samanlaisen. Häveliäisyyttäni pyysin parturia jättämään oman tupsuni puolta pienemmäksi.
Sisälläni asuva knapsu ja peräpohjalainen, turhaa huomiota kaihtava sääskensyömä tallukka ovat kuitenkin aina käyneet kamppailua toisiaan vastaan. Riikinkukko haluaisi koreilla, esiintyä räveässä ja näyttävässä hiuskuontalossa, ajella pinkillä urheiluautolla ja harrastaa perhokalastusta. Sisäinen knapsuni on kuitenkin liian usein joutunut tukahduttamaan mielitekonsa, koska olen pelännyt leimautuvani – knapsuksi. Maanläheinen, ekologisia valintoja arvostava maineeni on todellisuudessa vain mattapäällysteistä pintaa. Toisaalta pihi, eteläpohjalaistaustainen luonteeni on aina karsastanut rahanmenoa, mikä sekin on hillinnyt huikentelevaisimpia kulutusvalintoja.
Usein on niin, että omat ristiriitaisuutensa ja itsetuntonsa häiriöt saa kohdata kunnolla vasta lasten kautta. Niin on käynyt minullekin, jälleen kerran. Sanonnat kuten ”vaatimattomuus kaunistaa”, ”ei renkää”, ”miksi se pittää?” ja ”kauniilla ihmisellä on nöyrä sydän” ovat lapsilleni täysin vieraita, tai ainakaan ne eivät ole avautuneet heille keskeltä. Estoitta he kehuvat taitojaan, vaativat saada parhaista kankaista valmistettuja vaatteita ja ostattavat vanhemmillaan kalleimmat älypuhelimet glitter-kuorilla. Heissä ei oikein tunnu olevan aitoa topeliaanista henkeä. Lähes kaiken olen vastahakoisesti niellyt ajatellen, että vielä heille herra kurin kerran laittaa. Kuitenkin, erään kerran taannoin, kun poikani pyrki jalkapallotreeneihin punaisiksi maalatuilla kynsillä, otti sisäinen tornionlaaksolainen minussa vallan. ”Pyyhitään nuo kynsilakat pois”, ehdotin pojalle. ”Miksi?” poikani ihmetteli. ”Minä haluan pitää nämä lakat kynsissä!” Vaikenin, koska ainoa perusteluni olisi ollut: ”En halua, että sinua piethän knapsuna.” Annoin pojan mennä.
Poikani ei edes ajatellut, minä muut häntä pitävät, oli vain oma itsensä. Hän, kuten lapset usein, oli vapaa häpeästä ja turhista sovinnaisuussäännöistä. Toivottavasti sama vapaus säilyy hänessä ja muissa lapsissani. Haluaisin näyttää esimerkkiä heille. Jonkin aikaa sitten katsoin Saunabaletti-nimisen dokumentin, jossa viisi raavasta tornionlaaksolaista miestä valmistavat amerikkalaissyntyisen ruotsalaiskoreografin Justine Kirkin johdolla saunassa esitettävän balettiesityksen. Se, jos mikä, on knapsua! Balettia saunassa, pyhässä paikassa! Dokumentin katsottani päätin: jos nämä köriläät uskaltavat vapauttaa sisäisen knapsunsa, uskallan minäkin.
Aion päästää riikinkukon irti. Huomenna ostan pinkin Ferrarin.
Otto Kallioranta
