Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Lapsen kielestä

11.09.2015

”Vesi on valoa”, sanoi poikani vuosia sitten kesämökillä, kun auringonsäteet kimaltelivat puutarhaletkun vesisuihkussa. Lausahdus oli niin hieno, että olisin halunnut vastata jotakin yhtä kaunista, mutta en keksinyt mitään. Pelkäsin tuolloin, että ajan myötä unohdan nämä hänen sanansa, joten kirjoitin ne ylös. En enää muista, mitä kaikkea tuolla nimenomaisella mökkireissulla tapahtui, mutta ”vesi on valoa” palaa edelleen mieleeni kirkkaana ja tuo mukanaan kokonaiskuvan onnellisesta kesästä. Se on jäänyt merkiksi jo menneestä yhteisestä hetkestä, jolloin ymmärsin, että lapsellani on valmius kuvata ympäröivää maailmaa tavalla, johon itse en välttämättä yllä.              

Runoilija Risto Ahti on kirjoittanut teoksessaan RunoAapinen (2002), että ”me opetamme esimerkein ja sanoin lapselle käytännön todellisuutta, että hän osaisi ilmaista sen, mitä me haluamme hänen ilmaisevan, ja tulisi tavoille.” Runoilija jatkaa, että toisinaan kyllä sallimme lapsillemme ja myös itsellemme mahdollisuuden kielelliseen hullutteluun, mutta palaamme pian ruotuun ja opetamme lapset nimeämään asiat niin kuin ne kuuluu nimetä: ”me näytämme puun ja pensaan ja annamme niille nimet ja käyttötarkoituksen”. Vesi on kyllä märkää, mutta valoa se ei ole. 

Lapsi ei arvota todellisuutta samalla tavoin kuin aikuinen tekee. Hän tekee havainnon, kuvailee sen niin kuin se hänelle ilmenee ja sillä hyvä. Minun kieleni on rajoittunut lasteni kieleen verrattuna. Olen hapuileva ja usein estynyt sanomaan sen, mitä todella haluan sanoa. Ikään kuin olisi olemassa väärä tapa sanoa millaisena jokin asia minulle näyttäytyy. Lapsi ei myöskään käytä aikaa sen miettimiseen, saako tässä sanoa näin. Hän vain sanoo sen ja me muut sitten reagoimme siihen niin kuin olemme tottuneet.


Toinen muisto: eräänä marraskuun aamuna sama poika avasi verhot hyvin aikaisin. Vaakasuora räntäsade ikkunan takana sai hänet huudahtamaan: ”onpa kaunis päivä!”. Niin kuin aiemmin mainittuun kesämökin tapaukseen, tähänkään en kyennyt tuolloin vastaamaan. Jälkeenpäin toivoin vain, että olisin tavoittanut edes hitusen tuosta hänen vilpittömyydestään ja tavastaan ottaa näkemänsä vastaan. Muistan, että väsytti ja maailma näyttäytyi valkeasta sateesta huolimatta lähinnä tummansävyiseltä ja tympeältä. 

Mutta mitä teki lapsi? Heräsi, katsoi ulos ja näki uuden päivän mahdollisuudet vailla räntäsateeseen liitettyjä negatiivisia merkitysyhteyksiä. ”Isä ja äiti opettavat osaamista, hallitsemista, keinoja ja tapoja – omia tottumuksiaan”, Ahti kirjoittaa, mutta koska lapsi ei kerta kaikkiaan tahdo oppia tämän elämän tavoille, vaan ”leikkii iloisena savikuopassa, isän ja äidin on itse muututtava.” Koetan ottaa tämän kehotuksen vakavasti. Toivon, että lapseni säilyttävät kyvyn ilmaista kokemaansa ja että heidän kielensä säilyy mahdollisimman pitkään anarkistisena ja voimakkaana. Vesi olkoon valoa ja räntäsade kaunista vaikka kello 6.30 aamulla. Minun tehtäväni on yrittää löytää sanat vastata heille. 

Vesa Liminka

Yksi vastaus artikkeliin “Lapsen kielestä”

  1. Maria Joensuu sanoo:

    Upeita esimerkkejä kielen käyttämisestä sen omimpaan tärkeimpään tehtävään – luovuuteen! Tätä kun osaisi vaalia itsessäänkin.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »