Lanttumaakarin pakeilla

“Miltä se sinusta tuntuu?”
“En mä osaa sanoa.”
“Kun ajattelet sitä hetkeä. Mitä sinussa herää?”
En minä osaa sanoa, vaikka tunnistankin sen tunteen. Minä kun olen luullut olevani niin saatanan sujut tunne-elämäni kanssa. Minussa herää hämmennys. Ja varmuus, että olen jo kauan kaivannut terapiaa. 

Kävin ensimmäisen kerran terapiassa lapsemme syntymän aikoihin. En oikein tiennyt, miksi menin sinne. Vaikka meillä oli tiedossa, että lapsellamme on parantumaton sydänvika ja että monet tarvitsevat psykologisia tukipalveluja vastaavanlaisia uutisia kuullessaan, ei tilanne kuitenkaan minun kohdallani ollut tämä. En tosin ollut varma, ja keikuin muutenkin työkuormitukseni kanssa burn outin äyräällä. Työterveysetuihini kuuluu viisi tapaamista lanttumaakarin kanssa, joten tuntui hölmöltä olla käyttämättä tilaisuutta. Menin sinne ehkä siksi, että niin kuuluu tehdä.

Tapaaminen erittäin miellyttävän ja surffarityyppisesti komean terapeutin kanssa jäi vain kahteen sessioon. En tunnistanut itsessäni tarvetta käsitellä asioita eikä hänkään nähnyt varsinaisesti mieltä jatkaa. Tapaamisissamme käsittelimme elämääni ja sen menoa melko kursiivisesti ja juttelimme ihmispsyykestä melko teoreettisella tasolla. “Ei tämä tavallisesti ihan näin mene”, hän totesi toisen – ja samalla viimeisen – tapaamisemme lopussa. 

Lapsemme syntymän aikaan meille tarjoiltiin niin monentyyppistä tukea sosiaaliavustusneuvojasta sairaalapastoriin, että se meinasi sekoittaa minut. Osasta oli todella hyötyä ja osasta ei niinkään. Rohki miellyttäviä ihmisiä kaikki, se pitää erikseen mainita. Minua ehkä vaivasi eniten se, että meihin suhtauduttiin kaavamaisesti. Kuin auttaja olisi käynyt jotain ajolistaa läpi, mutta ei varsinaisesti kuunnellut. 

Merkittävä poikkeus oli Helsingin kaupungin terapeuttinen vauvaperhetyö, jonka kautta saimme kerrassaan loistavan terapeutin. Hän keskittyi kuuntelemaan. Hänen fokuksensa oli tietenkin vanhempien jaksamisessa erityislapsen kanssa, mutta samalla oma ajatus terapian hyödyllisyydestä oman nuppini solmuihin alkoi valjeta. Että en olekaan ehkä ihan niin kovapintainen tai henkisesti omavarainen kuin olin aiemmin kuvitellut. 

Valitettavasti nämä tapaamiset rajoittuivat vain noin tusinaan kertaan, joten en päässyt varsinaisesti dekonstruoimaan sielunmaisemaani, korkeintaan vähän raottamaan esirippua. Niinpä kaupungin sosiaalityön kysyessä, haluaisimmeko jäädä jonottamaan parisuhdeterapeutille, vastauksemme oli ehdoton kyllä. 

Pari vuotta sitä paikkaa saimmekin odottaa. Olin jo hieman ehtinyt jälleenkyynistyä terapian tarjoamille mahdollisuuksille, kunnes kävimme ensimmäiseen tapaamiseen nykyisen terapeuttimme kanssa. Noin viiden minuutin jälkeen huomasin puhuvani lähes kaikista mielessäni myllertävistä asioista. Niinkin innokkaasti, että terapeutti kehotti minua välillä kuuntelemaan myös kumppaniani. 

Terapeuttimme on avoin prosessista: Hän kertoo, missä mennään, mitä tehdään tänään ja mitä ensi kerralla, miten mitkäkin asiat vaikuttavat mihinkin ja niin edelleen. Eritoten hän asettaa meidät kuuntelemaan toisiamme.

“Kääntykää toisianne kohti. Samu, sano tuo asia uudelleen. Miltä se tuntui?” 

Usein hän tekee tämän asetelman jonkin erityisen mukavan kommentin kohdalla. Asettaa siis kohtaamaan toisemme mukavien ja lämpimien asioiden äärelle. Silti vaikeistakin asioista on puhuttu. En tietenkään avaa sisältöjä kovin yksityiskohtaisesti ihan kumppanini ja lapseni yksityisyydenkään vuoksi, mutta sen verran voin skandaalipaljastaa, että ihan jokaisessa parisuhteessa ilmiintyvistä asioista siellä jutellaan: kommunikaatiosta, kuuntelemisesta ja kuulluksitulemisesta, väärinkäsityksistä, arjen kuormittavuudesta ja niin edelleen. Että en nyt ihan hirmuisten stigmatisoiduksi koe itseäni tätä kirjoittaessani. Eikä terapiassa käyminen – syistä riippumatta – saisikaan olla stigmatisoivaa tai mitenkään outoa. Joku voi käydä tiettyyn tarpeeseen, joku vähän kuin kuntosalilla tai hammastarkastuksessa pitämässä hyvää yleiskuntoa yllä. Meillä homma toimii ehkä molemmin päin. 

Jälkiviisaana, joka on se paras viisauden laji, voisin sanoa, että olisi pitänyt mennä terapiaan jo paljon aikaisemmin. Silloin, kun minulla oli akuutimpia henkilökohtaisia kriisejä. Homma on kuitenkin kohdallani sama kuin hammastarkastuksessa: viivyttelen liian pitkään ja sivuutan oireet liian helposti olankohautuksella. 

Itselleni terapia on antanut, kliseisesti sanottuna, työkaluja arjen jaksamiseen. Tämän lisäksi se on paljastanut asenteissani ja toimintamalleissani muutakin kliseistä; En aina muista puhua tai pussata. Reagoin, kuten stressaantuneet ihmiset tapaavat reagoida. En ole tunteideni kanssa niin sujut kuin olen kuvitellut. Kaipaan rakkautta, turvallisuutta ja hyväksyntää. Olen siis aivan tavallinen ihminen, jonka henkisen ja fyysisen konepellin alle kannattaa käydä välillä kurkkaamassa.