Laita lapsesi festaritalkoolaiseksi

Paluu arkeen Ilosaarirockin jälkeen meinasi vähän ahdistaa, mutta sitten tajusin, että koko elämäni on festivaalia. Festariduunarina sitä kulkee ympäriinsä päiväkausia aivan liian vähällä unella ja ratkaisee tilanteita sitä mukaa kuin niitä tulee. Elää hetkessä, eikä oikein koskaan tiedä mitä seuraavaksi on edessä. Vanhemmat, kuulostaako millään tavalla tutulta?

Festareilla pelattiin ja leikittiin kuin kotipihassa. Hommat vain taltioitiin vähän laadukkaammalla kalustolla. Kuvassa Timo Kämäräinen klassikkopelin äärellä. Kuva: Pasi Huttunen

Meillä on kotona remontti- ja rymsteerausoperaatio menossa ja kaaos on melkoinen. Eilen kuljetin pyykkikorissa kirjoja kerroksesta toiseen. Usein korintäytteenä oli kissa, joka hyvin tuohtuneena väistyi kirjojen tieltä. Välillä meinasin kompastua lapseen. Joskus lapsilla oli vaatteet päällä, joskus ei. Sekoilun määrä vaihteli kohtuullisesta kohtuuttomaan. Viihdettä osaavat lapset sekä vaatia että tuottaa samalla tavalla kuin festariväki. Tätä nykyä vääriin paikkoihin kuseskelu ja paikkojen hajottaminen sekä muu hölmöily on meillä kotona onneksi vähentynyt huomattavasti, mutta niin se on itse asiassa vähentynyt festarillakin.

Viikonloppu festivaaleilla ei eronnut kotihommista muuten kuin siten, että Ilosaarirockissa ei näkynyt kissoja.

Joensuussa heinäkuussa järjestettävä Ilosaarirockin, Ilovaarirockin, Vekararockin ja Popkadun muodostama tapahtumasuma on selvä osoitus siitä, että väitteet talkoohengen kuolemasta eivät yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Ihan samaa yhdessätekemisen runsautta ja iloa olen jatkuvasti löytänyt pohjoiskarjalaisia kyliä työn merkeissä kiertäessä. Siellä se hämmentävän runsas aktiivijoukko saa yhdistyksissä ja seuroissaan todella paljon aikaan. Valittavat toki välillä, että eivät saa eikä ole aktiiveja, mutta kylätalot nousevat, tapahtumia järjestetään ja paikkoihin ilmestyy kukka-amppeleita.

Maan hallitus on antanut sanalle talkoot ruman ja ikävän kaiun, mutta sitä todellista talkoolaisuutta onneksi riittää.

Ilosaarirockissa viikonloppuna bongasin ainakin kaksi kertaa tilanteen, jossa talkoohommissa oli sekä vanhempi että lapsi ja sellaisesta näystä tulee jotenkin tavattoman hyvälle mielelle. Yksi festivaalin somistuksen vastaavista totesi minulle, että hänelle se talkoolaisporukka on sen puolentoista viikon festivaalin pystyttämis-, viettämis- ja purkamisruljanssin aikana kuin perhettä. Se leppoisa ja toisista huolehtiva tunnelma tekee sen, että sinne uskaltaa päästää nuorempiakin. Esimerkiksi 13-vuotias nuori nainen oli festarilla koristelemassa ihmisten kynsiä.

On ikuisuuskysymys, minkä ikäisenä lapsia voi päästää festivaaleille, enkä ole ihan tullut vielä omalta osaltani selkeään tulokseen. Sitä on mietittävä sitten kun lapset alkavat kinuta festarille pääsyä. Muistelisin, että itse olin 14 tai 15 ensimmäisillä rokkifestareillani. Siinä vaiheessa kun lapsetkin ovat festarilla, etuna on toki sekin, että sitten niitä tapaa silloinkin. Perheessämme aletaan olla jo vähän sellaisessa iässä, että hengähdystaukoja lapsista ei kovin kipeästi tarvitse.

En tiedä milloin olemme samalla festarilla, mutta sen tiedän, että kun tulee lipun ostosta puhe, niin ensimmäisenä kehotan lähtemään festaritalkoolaiseksi. Talkoolaisena on kivaa, turvallista ja usein oppii hyödyllisiä taitoja. Jos miettii niitä kaikkia teini-ikäisiä talkoolaisia, niin kyseessä on moderni tulkinta siitä kovasti kaivatusta ”koko kylä kasvattaa” -meiningistä.

Pasi Huttunen