Kyky haltioitua

Lapsi sanoo ”puu”, tuntee rungon karheuden, kiipeää puuhun ja tippuu sieltä alas.

Oppinut toteaa: ”Rauduskoivu, Betula pendula, levittää syksyisin lehtiä pitkin pihaa ja vie vedet muilta kasveilta, siitä saisi kaksi mottia polttopuuta.”

Mestari sanoo ”puu”, tuntee rungon karheuden ja istuu puun varjoon.

Mukaelma itämaisen gurun tarinasta nousee toisinaan mieleen, kun lapsi haltioituu* jostakin minulle tutusta asiasta. Haltioituminen vaatii kykyä elää preesensissä ja nähdä maailma tuoreesti. Molemmat niin vaikeita meille stressaantuneille, elämää suorittaville, ehkä itseironisillekin isille, joita painavat huolet auton katsastuksesta maailmantalouteen ja Lähi-idän kriisiin.

Paarma lasten luupin läpi katsottuna.

Pojilla näyttää olevan erityinen kyky haltioitua liikkuvista asioista. Skaala on laaja, meillä se ulottuu tällä hetkellä suunnilleen kovakuoriaisista haukkoihin, syvänmerenkaloihin, myrkkykäärmeisiin ja Afrikan savannien ikonilajeihin, ja moottoripyöristä amerikanrautoihin, jumbojetteihin ja meteoriitteihin.

Haltioituminen liittyy uteliaisuuteen, joka on kytköksissä motivaatioon tavalla, jonka selittämisen mitä kernaimmin jätän professori Kari Uusikylälle. Kun viisivuotias kysyy videolla vilahtavasta kalasta, että ”oliko se täpläkeihäsrausku” tai kahdeksanvuotias sanoo pikkiriikkisestä paidalla kiipeävästä ötökästä, että ”kato, joku kärsäkäs”, huomaan ajattelevani, että lapsi voi omaksua suorastaan pelottavan paljon tietoa. Huomaan myös empiväni, olisiko ihmiskunnalle enemmän hyötyä vai haittaa siitä, jos tämä potentiaali saataisiin valjastettua koululaitoksen palvelukseen.

Koulu ei ainakaan omassa lapsuudessani tukenut asioiden näkemistä tuoreesti. Etenkin yläasteella kului kohtuuttoman paljon energiaa sosiaalisista tilanteista selviytymiseen. Lapsellinen haltioituminen, kaikenlainen naismaisuus, pehmeys ja empaattisuus lisäsivät riskiä joutua kiusaajien silmätikuksi. Näkymättömyys ja keskinkertaisuus olivat kaikin tavoin eduksi.

Myöhemmissä opinnoissa painotettiin loogisuutta ja tietämistä, jonka aukkoja paikattiin ironialla, nokkelilla sutkauksilla ja muilla defensseillä. Mistäpä kaikennähnyt postmoderni arvonkieltäjä haltioituisi, ei mistään.

Mutta jotakin on tapahtumassa. Kavahdin rapua ja kimalaista, kunnes näin ne oman lapsen kädessä. Kilon hauesta tuli kesän tapaus, kun se oli pojan kalastusuran ensimmäinen. Yli lentävä petolintu näytti aivan toiselta, kun vierellä on kalasääsken ylilennosta haltioitunut poika – tai ei, en katsellut uusin silmin niinkään lintua, vaan poikaa, joka toi mieleeni 12-vuotiaan minän kiikari kaulassa varhaisena toukokuisena aamuna Alajärven Pekkolanniemessä, ja saaren takaa ilmestyi harvinaisuus, harmaahaikara, matalalla, kuperin siivin.

Ehkä sanon jonakin päivänä ”puu”.

Topi Linjama

* haltioitua, v. joutua haltioihinsa, hurmautua, lumoutua, innoittua, inspiroitua; < haltia, yliluonnollinen olento, suojelushenki