Kurjuuden maksimoimisesta

Kirjoitushetkellä tililläni on viisikymmentäkahdeksan senttiä päälle euron ja illaksi kuumat treffit.
Viime kuun puolella valtakuntamme päälehti opetti sanan ”kostokuluttaminen” – millä viitataan pandemiakauden aikana patoutuneiden ostohalujen irralleen laskemiseen. Kävisinkö siis naapuripuodista paketin munia, ihan piruillakseni?

Samainen printtimedia tietää säännöllisin väliajoin kertoa siitä, kuinka suuri osa suomalaisista elää köyhyysrajan tuntumassa, tai miten työssäkäyvätkin joutuvat kestitsemään niukkuutta nurkissaan. Synkistelyn sijasta ajattelin kirjoittaa aiheesta – tapani mukaan – vinommasta vinkkelistä: kurjuutta ylistäen ja siitä laulaen.

Italialaiskokit Carluccio & Contaldo opettavat BBC:llä esitetyssä tv-sarjassa Two Greedy Italians toisen supersanan: ”arrangiarsi”. Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen köyhissä osissa saapasmaata kehittyi taito selvitä vähällä (ja tarpeen tullen ottaa oikeus omiin omenavarkaan käsiin).

Italialainen keittiö on parhaimmilta osiltaan cucina poveraa, köyhien keittiötä. Kuka hyvänsä nenäkäs osaa paistaa parhaan sisäfileepihvin syötävään muotoon mutta vaatii roomalaisen juutalaisteurastajan (heillä oli monopoli alalle) nerokkuutta muuttaa myymäkelvottomat ruhonosat osso bucon kaltaisiksi herkuiksi. Lainatkaa huviksenne lähikirjastostanne italialaista keittiötä esittelevää kirjallisuutta ja laskekaa resepteistä ainesosat.

Äveriäs ihminen on tunnetusti mieleltään kuin neulansilmään änkevä kameli. Pakko ja armottomat olosuhteet ovat aina vieneet kehitystä eteenpäin ennemmin kuin auvoisat ja leppoisat ajat. Tiesittekö, ettei se bakteeri ja basilli tiedä elääkö kylpyhuoneen lattialla vai tiskialtaan takana. Sama puhdistusaine kelpaa kumma kyllä kumpaankin suuntaan. Erilaisten säästövinkkien etsiminen on arjen zenbuddhalaisuutta; pärjäsinkö minä sittenkin ilman sitä tai tätä tai tuota.

Opiskeluaikojeni valaistumisen hetkiä koin turkulaisessa Siwassa (oi Siwa, crazy times) maksaessani maitolitraa säästöpossun viimeisillä viisisenttisillä. Otti se rahat eikä katsonut pahalla. Ei tarvinnutkaan hävetä. Myöhemmin olen päässyt elämässäni myös toiselle puolen tiskiä. Ja totta: raha on rahaa eikä sen ilmenemistapa kiinnosta kassatyöntekijää enempää kuin, että milloin on tauko. Niin ja muillakin käy sitä, että kortti tuuttaakin hylättyä. Ei se mitään, toiste sitten.

Arrangiarsin, vähällä selviämisen taitoa voisi viedä kansalaisopiston kurssilistalle. Ihan vaikka oikeistohallituksen mieliksi.

Elämä pienten lasten kanssa on muistikuvieni mukaan lähinnä kaupassakäymistä. Iltapalavanukkaat piti jättää hyllyyn tässä taannoin. Moiset olisivat silti myöhemmin maistuneet. Nohevana ukkona tuli mieleen katsoa kirjasta onko se nyt miten monimutkainen herkku. No ei ole, maidonjämä, pari viimeistä kananmunaa, sokeria (sokeripalat voi muuten jauhaa morttelissa), ja mausteeksi jotain kaakaojauheen ja vanilliinisokerin väliltä. Valmistusaikaa on toki. Vanukkaan jäähtymistä odotellessa voi iloita siitä, että kun pyysivät taas voisiko sitä herkkua taas isä tehdä.

Pääkaupunkiseudulta pyörähtänyt serkku kertoi ja kehui sitä, miten kätevää ruoan tilaaminen nykyään on. Että kympin lounaan päälle tulee ehkä toinen mokoma toimituskuluja mutta on se sen arvoista. Hymyilin, että se on about oma viikon ruokabudjettini. Olimme varmasti molemmat tyytyväisiä tahoillamme, elämään.