Kun lapsi nukkuu, yöpyy meri

Keksihän rastas pesälle paikan.

Kun perustimme tämän blogin elokuussa 2015, ajattelin, että on yksi aihe, johon en kajoa. Mutta viime toukokuussa punakylkirastas teki pesän pyöräkatoksen perälle ja tapahtumassa oli sellaista symboliikkaa, että vähitellen mieleni muuttui.

Ennen kuin jatkat, hyvä lukija, sanon, että tämä on aika surullinen kirjoitus.

*****

Kuusitoista vuotta sitten odotimme esikoista. Raskaus eteni normaalisti, kunnes vaimon selkä kipeytyi. Sitä yritettiin hoitaa, tuloksetta. Neuvolantädin mukaan kohdussa oli poikkeuksellisen paljon lapsivettä.

Eräänä iltana – ehkä 30. raskausviikolla – lapsivedet tulivat, ja selkäkipu häipyi saman tien. Lähdimme sairaalaan, missä lasta ultrattiin. Lääkäri pyydettiin paikalle ja katsottiin taas ultraäänellä. Näyttivät huolestuneilta. Kuvissa näkyi, että lapsen kaulalla oli kasvain, mistä syystä hän ei ollut kyennyt nielemään lapsivettä. ”On mahdollista, että lapsi menetetään”, lääkäri sanoi. Nyökkäsin.

Lääkärin mentyä hoitaja vielä varmisti, että olinhan ymmärtänyt, mitä tämä tarkoittaa. Sanoin ymmärtäväni – vaikka varma en ole, ymmärsinkö silloin, tai ymmärränkö sen paremmin nytkään.

Vietimme yön synnytyssalissa. Lapsen pulssi oli kiihkeä ja vasta silloin tajusin, kuinka elossa lapsi onkaan.

Seuraavana aamuna tehtiin hätäsektio. En päässyt leikkaussaliin. Menin alakerran kahvioon, olo oli tyhjä. Otin muistaakseni kahvin ja pyöreän, pullataikinaan leivotun mustikkapiirakan.

Parin tunnin kuluttua pääsin teholle lasta katsomaan. Keskoskaapissa parikiloinen ihminen liikkui hengityskoneen tahdissa. Ilmaletkulle oli puhkaisu kanava kaulaan kasvaimen alapuolelle, huulissa oli hieman verta. Lapsen yllä oli vain kertakäyttövaippa, aivan liian suuri.

Lääkäri suunnitteli, että lapsi kuljetettaisiin iltapäivällä operaatioon Helsinkiin. Vielä punnittiin, mentäisiinkö ambulanssilla vai helikopterilla. Pieni käsi tarrasi päättäväisesti epävarmaan pikkurilliini.

Pian suunnitelmat muuttuivat, kun lapsen hapetusarvot lähtivät laskuun. Pappi ei ennättänyt hätään ja hänen tehtävänsä lankesi minulle. Kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Kahden aikoihin eloton vauva irrotettiin hengityskoneesta.

*****

Poikaset teinihaiveniset, pian valmiita lentämään omilleen.

Katson kuvia noilta ajoilta. Arkkuna puinen matkalaukku, lapsi siinä kuin nukke. Nostamme isän kanssa lippua puoleen salkoon, maisema on sumun peitossa. Kappelissa pieni saattojoukko, itkettyneitä kasvoja. Pappi pitkän lapionsa kanssa: maasta olet sinä tullut. Näen kuvassa itseni kantamassa arkkua tapulin ohi hautausmaalle selkä kumarassa. Pieni arkku kylmään monttuun, isoäidin syliin.

Luen ystäviltä ja sukulaisilta saatuja kortteja ja kirjeitä. Pahinta mikä voi kohdata. Miksi juuri teille. Lapsi odottaa taivaassa. Muistamme teitä.

Kuuden tunnin elämänsä aikana lapsi ehti tuskin silmiään avata. Ei ehtinyt itkeä eikä nauraa – ymmärräthän, mitä lääkäri sinulle sanoi?

*****

Mietin, miksi tästä aiheesta on niin vaikea puhua. Miksi tämän blogitekstin kirjoittaminen hirvittää minua.

Aiemmin syksyllä Vesa kirjoitti tässä blogissa herkkävireisen arvion Tuomas Juntusen kirjasta Tuntematon lapsi. Juntusen kirja on tärkeä – en ole sitä kylläkään lukenut, koska sen tematiikka tuntuu toisaalta liian läheiseltä, toisaalta tyystin vieraalta. En osaa eläytyä osanottoihin. En ymmärrä, mitä merkitsee lapsen menettäminen. Kuinka voi ymmärtää, mitä lapsesta luopuminen merkitsee, jos ei ole lasta koskaan ollut. En osaa tuntea oikeita tunteita, en osaa surra oikein. En voi sanoa, että tämä on pahinta, mitä ihmiselle voi sattua.

Jokin aika sitten juttelin surututkija Mari Pulkkisen kanssa. Hän hylkäsi suoralta kädeltä väittämän ”oikeasta suremisen tavasta”. Ei ole mitään surun vaiheita, ei ole oikeita tai vääriä tunteita, ei ole tiettyä suremisen kaavaa, ei ole surutyötä, joka hoidetaan alta pois ja jonka jälkeen elämä jatkuu niin kuin ennenkin.

Surusta jää aina jälki, surun kokemus muuttaa ihmistä aina jollain tavalla. Elämä saa uusia merkityksiä, asiat asettuvat uuteen valaistukseen.

Yksi pojista ei koskaan lennä.

Pulkkinen oli tehnyt väitöskirjassaan kiinnostavia havaintoja: moni läheisensä menettänyt piti itseään jollain tavoin syyllisenä tapahtumaan silloinkin, kun läheinen oli kuollut sairauteen. Naurahdin ihmisten taikauskoisuudelle – kunnes tajusin, että näinhän itsekin jollakin tasolla ajattelen. Olisiko lapsi selviytynyt, jos olisin odottanut häntä enemmän? Kuoliko lapsi rakkauden puutteeseen? Otsalohko vakuuttaa, että ei tietenkään, mutta nuo kysymykset nousevatkin aivojen vanhemmista kerroksista.

*****

Yhtä osanottokorttia olen ajatellut paljon. Säveltäjäsetäni oli kirjoittanut yhden rivin teoksen naiskuorolle. Tekstinä on lause, jota Lassi Nummi piti suomen kielen kauneimpana.

Kun lapsi nukkuu
yöpyy meri

Laulu on lyhyt kuin lapsen matka kohdun lämpimästä routaiseen maahan. Alttoäänissä rinnakkaiset kvintit keinuttavat lapsen uneen: ”nukkuu, nukkuu, nukkuu”.

Topi Linjama