Kuka oikeastaan olikaan tarinan todellinen sankari?
Pojan ilme näytti jo tuossa iässä vähän siltä, että isälle tulee kaikenlaista sietämistä ja kestämistä. Alonso Miguel de Tovarin maalaus San José y el Niño Jesús.
”Miksi te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun paikkani on isäni talossa”, ilmoittaa 12-vuotias Jeesus esiteinin tylyllä suoruudella kun hätääntyneet vanhemmat ovat etsineet omille teilleen häipynyttä pentua ties miten pitkään. Kyllä te vanhemmat tunnistatte tämän. Teidänkin lapsenne ovat sekoilleet ja sitten tarjonneet selitykseksi jotain älytöntä. Mutta tässä on muutakin.
Mitä lie silloin ajatellut Joosef, kysyy Juhani Seppänen kirjassaan Ensimmäinen sana on isä (Otava, 2000), joka sattui kirpputorilta tarttumaan mukaani. Myönnän miettineeni joskus samaa. Joosef on ollut Jeesukselle paljon todellisempi isä kuin etäinen ja poissaoleva hahmo jossain. Hahmo, joka lopulta antaisi naulita poikansa puuhun omia tavoitteitaan edistääkseen ja omaa asemaansa sementoidakseen. Joku Jumala, Jahve tai mikälie se tyyppi nyt olikaan.
Aisankannattaja etäiselle mahtimiehelle
Joosef hyväksyy sen, että hänen vaimonsa tulee raskaaksi ja synnyttää lapsen, joka ei ole hänen. Eiköhän se siihenkin aikaan ole ollut vähän noloa joutua aisankannattajaksi jollekin mahtimiehelle. Mahtimiehelle, joka melkein kuin ohi mennen käy jättämässä siemenen toisen miehen vaimon kohtuun ja häipyy paikalta jälkiä jättämättä.
Sitten hän ryhtyy pojalle isäksi ja opettaa tälle puusepän taidot. Lienee ollut suurimpia rakkaudentekoja, joita kasvavalle lapselle on voinut siinä maailmassa tehdä. Antaa ammatti ja taidot, joille riittäisi kysyntää.
Hän ilmeisesti hyväksyy stoalaisella tyyneydellä myös poikansa hurjapäisen valinnan ryhtyä radikaaliksi vallankumoukselliseksi. On se voinut tuntua viiltävältä kun poika lähtee tällaiseen sen oikean isänsä vetämänä. Oikean isän, joka edelleen pysyy yhtä etäisenä ja poissaolevana, mutta jota poikaparka silti loputtomiin etsii. Huutaa tämän perään vielä puuhun naulittuna kituessaan ja kuolemaa tehdessään.
Tarina olisi voinut mennä aivan toisin
Tarina olisi voinut mennä myös niin, että emme olisi ikinä kuullutkaan siitä. Joosef olisi voinut todeta, että poikaparka on sekaisin ja kiinnittää tämän narulla jalastaan talon eteen. Tai mitä ikinä siihen maailmanaikaan nyt mielenvikaisille tehtiinkään.
Sen sijaan Joosef hyväksyy pojan irtioton. Hän hyväksyy pojan kulkeutumisen yhä syvemmälle tielle, jota nykykatsannossa nimitettäisiin varmaan anarkismiksi tai esimerkiksi elokapinalaisuudeksi. Paitsi, että Jeesus oli vielä radikaalimpi – vaati ehdotonta rakkautta!
Joosef hyväksyy pojan valinnat ja vetäytyy hiljaisesti kulisseihin historian näyttämöltä.
Tällä Jumalalla oli vanhemmuus hukassa
Sanottiinpa Jumalasta muuten mitä tahansa, niin hänen vanhemmuuden taidoissaan olisi selvästi ollut parantamisen varaa. Olisi nyt edes yrittänyt miettiä vähän muutakin kuin uraansa!
Jos olisi pidetty tiukasti kiinni perinteistä ja biologisen siteen ensisijaisuudesta, niin aika merkittäviä tapahtumia olis jäänyt tapahtumatta. Joosef olisi hyvin voinut piestä uskottoman vaimonsa ja lempata tämän pihalle.
Jeesus syntyi nytkin vähän kyseenalaisissa oloissa, mutta olisiko aviorikoksen takia hylätty Maria löytänyt yksin sellaistakaan paikkaa synnytykselle. Olisiko hyljeksityn yksinhuoltajan lapsi siinä yhteiskunnassa edes selviytynyt siihen 12 vuoden ikään?
Mutta Joosef ryhtyi isäksi tälle jonkun muun siittämälle lapselle. Ja siitä tuli yksi maailmanhistorian suurimmista tarinoista – sen voi myöntää, uskoi tarinaan itse tai ei. Kuka tässä siis oikeastaan oli se todellinen sankari?
Kommentit (0)