Koulujen maksulliset retket aiheuttavat vähävaraisille turhaa häpeää, mutta rahankeruun täyskielto on liian jyrkkä ratkaisu

Kun olin koululainen, saimme talviliikuntapäivinä valita maksuttoman ja maksullisen aktiviteetin väliltä. Yleensä valitsin maksullisen laskettelureissun Pullingin hiihtokeskukseen Ruotsin Övertorneålle.

 Retket olivat mukavia. Uudenkiiltävä Salmelan bussi haki meidät aamulla koulun pihalta. Availimme jo pehmeillä, tilavilla istuimilla termospullojamme, kun kuljettaja vielä lastasi Burtoneitamme ja Rossingolejamme ruumaan. Ennen lähtöä hän vielä jakoi matkanjärjestäjän tarjoamat eväsboksit: täytettyjä herkkupatonkeja, suklaata ja limua. Opettajille ajomies laski vahtoavat Pripps-oluet. 

Matkalla katselimme eteemme laskeutuvista ruuduista Talvisotaa teräväpiirtona. Elokuvan jälkeen meitä viihdytti Stand up -koomikko, jonka palkkio sisältyi 50 markan omakustannehintaan. Saimme samaan liittoon myös syödä lounaan Pullingin rinneravintolan seisovasta pöydästä. 

Kerran päätin vertailun vuoksi jäädä koululle, koska halusin nähdä, oliko ilmainen hiihtopäivä yhtä hauska kuin maksullinen laskettelureissu. Värjötellessäni aamukylmässä nimenhuudossa koulun takapihalla ymmärsin, ettei jokainen Tornioon jäänyt ollut tehnyt valintaansa rakkaudesta murtomaahiihtoon. Sekalaisen seurakunnan varustus oli repaleinen, varsinainen Malli Cajander: likaisia, reikäisiä farkkuja, ohuita kesätakkeja, lippalakkeja, joiden lipat oli kierretty luonnottomalle mutkalle, paljaita kämmeniä, eriparisuksia, alimittaisia lainasauvoja. 

Pakkasta oli 30 astetta, edessä 18 kilometrin mittainen Rajaväylän lenkki. Liikunnanopettaja kaasutteli Lynxiään pilkkihaalari yllään, nuori avustaja makoili ahkiossa porontaljan alla ja jakeli eväitä: laihoja paperipusseja, joiden sisällä oli yksi kohmettunut sämpylä, välissä pala sulatejuustoa, juomaksi jäätynyt Pirkka-pillimehu. 

Hiihdon aikana moni väsyi pahasti. Eräs uupunut parivaljakko sauvoi vahingossa Kuljunkorvan sulaan, josta avustaja heidät haluttomasti naarasi. Köysi kiristyi sinertävien käsien ympärille, kun palelevat ja vettä valuvat sankarit vedettiin kelkan voimalla ylös. Matkaa oli jatkettava, sillä koulupäivän keskeyttäminen oli kielletty.

Raahauduimme väylän vartta koululle voipuneina kuin Volgan lautturit, ja kun saavuimme perille, Pullingin-bussi vielä töytäisi meitä kevyesti pimeässä jarruttaessaan koulun pihalla. Eihän meillä mitään heijastimia ollut. Ennen kotiin lähtöä piti vielä kerätä laskettelijoiden sipsipussit, jotka he olivat viskelleet pihalle.

***

Myös tuusulalaistuneena yläkoulun opettajana olen päässyt kokemaan talviliikuntapäivän riemuja. Aina, kun on ollut oppilaille omakustanteinen retki tarjolla, olen ymmärrettävästi valinnut  sellaisen – maksullisissa tapahtumissa on edelleen hauskempaa kuin ilmaisissa, sen tietää jokainen. On ollut mukavaa istua Talman rinnekahviossa kuuma Tazza-kaakao kädessä ja katsella ikkunasta, kun lasketteluun tottumattomat eteläsuomalaisnuoret kaatuilevat loivassa rinteessä. Onneksi pahemmilta onnettomuuksilta on aina vältytty. 

Toki matalakustanteisia retkiä erilaisiin huvi- ja kulttuurikohteisiin on tehty muulloinkin, ei pelkästään talviurheilupäivinä. Joskus on menty teatteriin, toisinaan Salmisaaren Megazoneen. Maksullisia houkutuksia ruuhka-Suomessa riittää. Opettajat ovat luonnollisesti aina päässeet ilmaiseksi.

***

Nyt oppilaskustanteisten budjettiretkien aika on ohi. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies Pasi Pölönen linjasi nimittäin hiljattain, ettei rahaa saa enää kodeilta kerätä, vaan yhdenvertaisuuden nimissä jokaisen koulun tapahtuman pitää olla lähtökohtaisesti maksuton. Koulut voivat tästedeskin järjestää maksullisia tapahtumia, mutta kustannukset tulee hoitaa opetuksen järjestäjän kukkarosta. 

Enää ei yhdenkään oppilaan opintoretki tule peruuntumaan perheen vähävaraisuuden vuoksi, mikä on yksiselitteisesti hyvä asia. Jostain Sevettijärveltä ei ole liiemmin Kansallisteatterissa käyty ennenkään, ja Pullinkikin on ollut Svanstein jo vuosia. Ymmärrän, että taitamattomasti hoidettu rahankeruu aiheuttaa turhaa häpeää tilanteessa, jossa viiden euron keilahallimaksu on perheelle liian iso kustannus. Pölösen päätöksen jyrkkyys kuitenkin mietityttää, sillä koululaisryhmien liput ovat poikkeuksetta edullisempia kuin halvimmatkaan tarjousliput. Mikään mukava ei tunnetusti ole ilmaista. Hauskoilla retkillä toteutuu lisäksi opetussuunnitelman henki: yhteishenki lujittuu ja koulun ulkopuolinen, autenttinen todellisuus tulee tutuksi.

Toki vanhemmat voivat edelleen perustaa keräyksiä matkojen rahoittamiseksi, mutta kokemuksesta tiedän, että sellainen harvemmin toimii, ainakaan yläkoulussa. Edellä kertomani fiktiivinen tarina lapsuuteni Torniosta edustaa tietenkin aitoa epätasa-arvoa härskeimmillään – kaikenlaiset riettailut joutaakin kieltää. Mutta oikeasti jokin välimallin ratkaisu toimisi paremmin kuin maksullisten opintoretkien täyskielto. Tasa-arvoa voisi edistää vaikkapa yhtenäinen ohjeistus tahdikkaaseen rahankeruuseen, jossa lahjoittamisen tulisi olla perheille aidosti vapaaehtoista. Ei koululaisten laskettelu- ja teatterimatkoja saisi liian vaikeaksi tehdä.

Otto Kallioranta