Kirja-arvio: Punainen planeetta yrittää ymmärtää isää
”Ihminen nauraa tai itkee, kun hän ei enää muuta voi.” Kurt Vonnegut
***
Joonatan Tolan romaani Punainen planeetta (Otava 2021) on järkyttävä ja hauska. Järkyttävän siitä tekee aihe: isän vakavat mielenterveysongelmat ja alkoholismi sekä lapset, jotka näkevät nälkää. Hauskan siitä tekee Tolan karnevalistinen kirjoitustapa, joka tuo mieleen mustan huumorin mestarin Kurt Vonnegutin.
Kirjan teemana on Tolan isä, joka teki itsemurhan, kun poika oli viiden. (Pian sen jälkeen kuoli myös äiti, mutta hänen tarinansa kuuluu trilogian toiseen osaan.) Kyse on elämänkertaromaanista, jossa tosielämä ja fiktio sekoittuvat toisiinsa.
Isä Mikko Tola oli kotoisin rikkaasta lääkäriperheestä. Hän sairastui psyykkisesti nuoruusvuosinaan, seilasi kodin ja mielisairaalan väliä, löysi sitten naisen, joka ymmärsi, perusti perheen ja ajelehti perheineen paikkakunnalta toiselle pois lastensuojelun silmistä.
”Lyhyesti: isä etsi vimmatusti identiteettiään, hän alkoi elää ja tehdä taidetta, ja lapsia.”
Perhe eli boheemia elämää. Isä ryyppäsi, maalasi ja kirjoitti runoja ja romaaneita (ja haasteita sukulaisilleen). Hän pukeutui rautasaappaisiin, avasi kaljapullon kiväärinpistimellä ja kirjoitti aforismeja seiniin.
”Pappatuntureita oli kaksi ja ne olivat täynnä iskulauseita, kuten: ’Ringon mopo, kunnioita itseäsi! Ajatus ei maksa! Käytä aivoja! Elä vain nyt! Unelmoi! Elämä tappaa! Juo viinaa!’ (Isä oli epäilemättä pannut rahoiksi jos olisi älynnyt julkaista aforismikokoelman.)”
Isä kaahasi taidelajista toiseen, eli harhoissaan ja oli mielestään koko ajan läpimurron partaalla. Elämä oli impulsiivista, ennakoimatonta ja alkoholinhuuruista, muttei kirjan perusteella kuitenkaan väkivaltaista.
”Toukokuussa 1985, kun kaikki perintörahat oli hassattu, isäni vielä keksi että kaikki korkeat sielut poikkeuksetta kääntyivät kasvissyöjiksi. Niin mekin, mehän olimme juutalaisia.”
Lopulta isä suostui teurastamaan kanan, ja kasvissyöjäepisodin lopun Tola kuvaa hulvattomasti:
”Sitten hän katkaisi kanan pään postimyynnistä hankitulla viidakkoveitsellä, tunki sipulin kanan takapuoleen ja paistoi sen – kuulemma ranskalaiseen tyyliin – avonuotiolla. Saimme koko perhe salmonellan.”
Punainen planeetta liikkuu arkielämän ja harhaisen mielen rajapinnassa. Se yrittää ymmärtää isää, joka asemoi itsensä poikkeusyksilöksi maailman(kaikkeuden) origoon ja jonka elämän loogisena päätepisteenä oli ennenaikainen kuolema. Näkökulma on paikoin roisin sarkastinen, mutta pahantahtoisuutta ei kirjasta löydy.
Lukukokemus on hurja. Alussa naurattaa ääneen, mutta kirjan edetessä hymy alkaa hyytyä. Lukija miettii, että kuinka ihmeessä nämä lapset selviytyvät.
Tola kertoi Ylen haastattelussa, että hän pelkäsi aikuisena rakkautta ja kiinnittymistä, tunsi lohdutonta turvattomuutta, kärsi uniongelmista eikä voinut luottaa mihinkään. Kolmen vuoden terapian jälkeen hän uskalsi perustaa perheen. Esikoislapsen syntymästä Tola kirjoitti Lapselliset miehet -blogiin keväällä 2016.
Ylen haastattelussa Tola nimeää tavallisen elämän suurimmaksi unelmakseen. Tavallisen elämän rutiinit on pitänyt opetella aikuisena, mikä Tolan mukaan tuntuu takamatkana isyydessä.
Tolan kirja vahvistaa käsitystäni siitä, että sattuma on vahvimmin elämäämme määrittelevä tekijä. Tola on sattunut syntymään oloihin, joissa ainoa varma asia näyttää olleen ennakoimattomuus. Omat kasvuoloni muistuttavat pikemminkin pumpulilla täytettyä tynnyriä, jossa leivän päälle sai laittaa joko kinkkua tai juustoa, mutta ei molempia.
Sattuma (tai miksi sitä halutaankaan sanoa) jakaa kortit, ja niillä sitten pelataan. Yhteiskunnan tehtävä on auttaa niitä, joita jako ei ole suosinut.
Vaikka lapsuus jättää jälkensä, sen ei tarvitse määritellä loppuelämää. Tätä on tähdentänyt myös Joonatan Tolan isosisko, näyttelijä Pamela Tola.
Esikoisteoksen perusteella ennakoin Tolalle menestyksekästä kirjallista tulevaisuutta.
Topi Linjama
