Kipeetä

Lapsi sairaana. Flunssa. Taas. Noin seitsemäskymmeneskahdeksas kerta tällä flunssakaudella sanoisin. Flunssakausi on kestänyt kuunkierrosta toiseen, kolmanteen ja senkin yli. Räkää, yskää, itkua. Kellojakin siirrettiin kesäaikaan sopivasti, joten unirytmi meni siinä samalla.

Kumppanin kanssa mietitään, kumpi hoitaa, kuka jää pois töistä ja kuinka pitkäksi aikaa. Mitkä ovat omien ja toisen duuniin dedikset ja voiko mitä tehdä illalla tai yöllä. Ja eikös vaan toinen perheen aikuisistakin ole tulossa kipeäksi jälleen. Ruutuaika paukkuu, ja mietin, voinko itse katsoa sivusilmällä, leikin lomassa, jotain. Siitäkin tulee huono omatunto. Vanhemmuus on usein itsesyyllistävä laji. 

Lapsi ei ole missään yltiökovassa kuumeflunssassa, mutta juuri niin kipeä, ettei päiväkotiin tai oikein ulkoilemaankaan ole asiaa. Virtaa kuitenkin riittää myllätä koko asunto ylösalaisin, vetää kilari-itkuraivarit asiasta kuin asiasta ja olla kuitenkin sen verran ulkoilman puutteessa, että päivä- tai yöunille nukahtamisesta ei ole tulla hevon helvettiä. Siinä sitten kökitään vuorotellen sängyn vierellä, kun tietysti läheisyyden ja turvallisuuden kaipuu on kipeänä kova. 

Kuka kotona, kuka töissä?

Äidit hoitavat Suomessa kolme kertaa miehiä enemmän sairaita lapsia kotona eli ovat täten siis töistä pois kolme kertaa useammin. Oikeastaan tätä ei voi selittää edes palkkaerolla ja sitä kautta rakenteellisella epätasa-arvolla, sillä sairaan alle 10-vuotiaan lapsen kanssa voi, työnantajasta riippuen, olla kotona neljän työpäivän ajan tilapäisen hoitovapaan turvin. Freelancereille, yrittäjille ja vastaaville tällaista etua ei valitettavasti ole saatavilla. Kunpa olisikin!

Rakenteellisesta epätasa-arvosta hommassa on varmasti kyse, mutta tällä kertaa vinoutunut rakenne ei piile palkka-asioissa, vaan yleisimmin asenteissa. Tai näin ainakin veikkaan. Joitain asenteita voidaan nähdä Hesarin jutussa (maksumuuri), jossa miehet vastasivat – ihailtavan rehellisesti – miksi he eivät ole pitäneet perhevapaita. Muutama sitaatti lienee paikallaan:

“‘Naisilla on rinnat ja niihin tulee maitoa lapsia varten. Naisten mielestä lapset tuoksuvat hyviltä. Heillä on ihan erityinen suhde lapsiin. [–] Miksi miehistä yritetään tehdä naisia?’

pohti 48-vuotias mies.”

“‘Työnteon vähentäminen riistäisi minulta pääasiallisen tarkoitukseni, kun taas vaimoni tarkoitusta ei VOIDA ottaa häneltä pois sen ollessa sisäänrakennettu hänen naiseuteensa. Työskentely on minulle PAKKO, mutta vaimolleni vain bonus, koska minä en rankaise vaimoani hänen pienistä tuloista, kun taas pienituloisia miehiä ei kelpuuteta kumppaneiksi’, kirjoittaa 33-vuotias mies.”

“Lukijoiden joukosta löytyy pari sellaistakin isää, jotka sanovat, etteivät yksinkertaisesti pidä lasten kanssa olemisesta. 45-vuotias kahden lapsen isä paljastaa:

‘Lapset on tylsiä. Töissä on mukavampaa.’”

Nämä ovat tietenkin yksittäisiä kommentteja, joita poimin ihan niiden raflaavuuden vuoksi. Uskallan silti yleistää, että asenneilmapiiri lastenhoitoon on edelleen melkoisen äitikeskeinen. Voitte tarkastella omia asenteitanne. Miten teillä toimitaan? Miten ihan konkreettisesti, kun lapsi sairastuu? Millaisia keskusteluja käytte? Tarkoitukseni ei ole mitenkään jeesustella. Yhytän itseltäni melkoisen konservatiiviselta patriarkaalisuudelta tuoksahtavia aatoksia. Sitten pähkäilen, mitkä niistä ovat oman arvomaailmani mukaisia ja mitkä joutavat vasaran alle.

Lapset ovat toki joskus tylsiä ja äidillä on rinnat, mutta tuskin nämä asiat vaikuttavat siihen, miten lastenhoidon voisi järjestää. Ja veikkaanpa, että rinnallisten äitienkin mielestä lapset ovat usein tylsiä. 

Linkkivinkkinä kannattaa vilkaista vaikka tämä palkka- ja henkilöstöhallinnon asiantuntija Sillan aineistoon pohjaava juttu.

Takaisin arkeen

Meillä on kotona kaksi palkansaajaa, joiden työkiireet menevät usein päällekkäin, lomittain, limittän ja ristiin, mutta harvoin siten, että toisella olisi enemmän liikkumatilaa. Siinä sopassa uidaan, kun jokin poikkeustilanne tulee päälle. 

Yleensä kiireisin dedis sanelee sen, kumpi hoitaa. Itse en koe hoitovapaata äärettömän vastenmieliseksi rastiksi. Toki omat työt siirtyvät ja kasautuvat, mutta – tautologisesti sanottuna – sellaistahan se on. Hommia voi tehdä sitten iltasella tai yrittää kiriä varsinaisena työaikana. Oman työn, “miehen työn”, tärkeyttä tekosyynä en kuitenkaan kehtaa käyttää, etenkin kun olemme molemmat samalla alalla. Se hoitaa, jolla on pienempi paniikki töissä. 

Lopulta koittaa odotettu arki. Räkäiset nenäliinat siivotaan roskiin, päiväkotiin ilmoitetaan, että nuoriso saapuu jälleen. Päiväkodissa yritän yytsiä, onko joitain tauteja liikenteessä, voinko jotenkin varautua tulevaan. Koskaan en voi. Vaikka millainen kulkutauti ja virusvyöry olisi liikkeellä, lapseni saa sen tai ei saa. Pitää vain tarkkailla merkkejä ja toivoa, että esihenkilöni ei pillastu tai joudu turhan syvään liemeen, kun jälleen seuraava “poissaolo, lapsen sairaus” tulee merkittyä työkirjanpitoon. Harvoin pillastuu tai joutuu, ensimmäistä tuskin koskaan. Enkä sitä valitettavasti aina voi murehtiakaan räkäisen ja kuumeilevan lapsen kanssa.