Kiireisiä havaintoja ikuisuuden reunalta
Tänä aamuna ylimääräistä aikaa jäi viisitoista sekuntia.
Perheemme lomailukuviot menevät siten, että heinäkuu on työkuukausi. Tämä tarkoitti kuopukselle varahoitoa vieraassa päiväkodissa. Tämä tarkoitti protestia. Tämä taas tarkoitti lohduttamista, sielunhoitoa, varahoidon hyvien puolien esilläpitämistä ja aamun minuuttiaikataulun lievää pettämistä.
Kun sitten lopulta suhasin varahoitoon ja kohta takaisin juna-asemalle, oli kello jo liian paljon. Ylinopeutta taajama-alueella siis. Sivusilmällä huomasin kaksi vanhaa ukkoa nojailemassa rollaattoreihinsa ja jakavansa rauhallisia huomioitaan heräilevästä Jokelasta. Kohta sinkosin takaisinpäin. Samat ukot samassa asennossa, varmaan sama lausekin vielä kesken. Mieleen putkahti kirkkoisä Augustinus.
Kirkkoisä Augustinus aamun hektisimmällä hetkellä, täh? No, teologeilla putkahtelee omituisia asioita mieleen. Augustinus pohti nimittäin aikaa ja ikuisuutta: hän sanoi, että on olemassa jumalallinen ikuisuus tämän meidän kokemamme aikadimension ulkopuolella. Sitten on tämä luotu aika, johon ihminen on sidottu ja joka on hänen elämänsä välttämätön reunaehto, monin eri tavoin. Minulle, ruuhka-aamua elävälle isälle nuo rollaattorisedät tuntuivat jutusteluhetkessään elävän jossain jumalallisessa ajattomuuden tilassa, jossa esimerkiksi lause saattoi jatkua ikuisuuden. Itse rimpuilin minuutteihin ja sekunteihin sidottuna, ainoana tavoitteena junaan ehtiminen.
Kesän lomakuukausina kollektiivinen aikakäsityksemme rentoutuu. Sen näkee ihan siitä, että kohta saapuessani Helsingin rautatieasemalle ihmiset eivät riennä laiturilla yhtä kipakka-askeleisesti kuin keväällä. Vuoden hitaimpana kuukautena onkin mielenkiintoista olla itse se sekuntiaikataululainen, kontrastin ympäristöön ollessa totaalinen.
 |
| Heinäkuinen kuva on otettu rivakassa kävelyvauhdissa, koska kello. |
En haluaisi nojailla vielä rollaattoriin, mutta jotain siitä vanhojen ukkojen hitaudesta kadehdin. Jotain haluaisin myös tästä heinäkuun kollektiivisesta levollisuudesta omaan elämääni, kaikkiin kuukausiini ja ruuhkaisiin vuosiini.
Liian usein alistan itseni kellon orjaksi. Ihanne olisi, että kiireenkin keskellä säilyisi sellainen zeniläinen tyyneys, jossa en olisi kellon vietävänä vaan kiireen tarkkailijana. Astuisin askeleen sivuun omasta ahdistuksestani, asettaisin asioita ja omaa kiirettäni ikuisuuden dimension rinnalle, relaisin vähän ja menisin seuraavalla junalla. Mutta ei. Nöyrästi tottelen preussilaista yliminääni, puristan rattia ja hyppään melkein liikkuvaan junaan. Oikeastaan vähän noloa, kun hoksaan puuskutukseltani olevani tyytyväinen: minä ehdin, elämäni on sittenkin aikataulussa.
Sen aamuisen viisitoista sekuntia sentään käytin oikein. Päiväkodin eteisessä, pientäni rauhassa silitellen, vaikka kello kävi. Joku sentään on pyhää.
Heikki Nenonen
