Katkelma sotapäiväkirjasta 29.4.2016
Terveisiä täältä jostakin. Väsymys painaa, pesuaineet uhkaavat loppua. Tilanne on ollut päällä jo yli viikon. Vatsatauti kiertää perheessä, eikä näytä pitävän kiirettä poistumisensa kanssa. Ensin se vei keskimmäisen lapsen ja muutaman hitaasti etenevän päivän kuluttua kuopuksen. Vaimoni tämä kasvoton pirulainen nappasi tahmaisilla käsillään viime yönä. Kuin luonnollisena jatkumona tähän, yön kuluessa myös esikoinen alkoi vaikertaa sängyllään.
Olen viimeisenä pystyssä. Hoidan haavoittuneita oksennuksen hajuisessa kodissamme. Pesen pyykkiä ja naamoja, tarjoilen juotavaa. Samalla elättelen toivetta, että tauti jättää minut välistä kokonaan. Tiedän tietenkin, että näin ei tapahdu. Vatsatauti ei toimi armollisesti. Se tulee taloon ja tuhoaa kaiken tieltään, tehden pahimmassa tapauksessa vielä monta kierrosta peräkkäin. Tunnen tälläkin hetkellä sen iljettävän läsnäolon itsessäni, epämääräisen kuvotuksen, joka tulee jossain vaiheessa väistämättä konkretisoitumaan vessanpöntön yllä. Pienikin unohdus hysteerisen käsienpesun suhteen, ja olen nopeasti mennyttä.
Epätoivolle ei saisi antaa nyt sijaa, mutta on vaikeaa pysyä vahvana. Olen yksin, strategia on puutteellinen ja linjat pettävät. Tyttäreni toteaa hennolla äänellään, että ”ihan varmasti seuraavaks tää oksennustauti tulee siulle”. Tiedän, lapseni. Vihollinen saavuttaa minut ehkä jo muutaman tunnin sisällä, todennäköisesti jonain yönä aivan lähiaikoina.
Sillä aivan kuten synnytys, myös sairastaminen alkaa jostain syystä aina yöllä. Etenkin vatsatauti on juuri tällainen yöllinen hiipijä, hyökkäyksissään todella raukkamainen ja alhainen. Heräät unestasi, on pimeää ja koetat saada jotain otetta ympärilläsi kuuluvista epämääräisistä, valittavista äänistä. Vähitellen totuus tulee ilmi, eikä se ole kaunista katseltavaa. Kello on 2.21 ja sylissäsi on monenkirjavan mönjän peitossa oleva lapsi. Suihkuttelet siinä sitten lakanoita ja mietit, että miksi.
Muistelen, että sairastaminen oli joskus yksinkertaista. Sitä kaatui valittaen sänkyyn, katsoi elokuvia ja se siitä. Nyt pienten lasten vanhempana sairastaessa jäljelle jää lähinnä tuo valittaminen (ja tietysti blogitekstin kirjoittaminen). Hankalin kuvio on sellainen, jossa molemmat vanhemmat ovat sairaina ja lapset täysin terveinä ja energiaa täynnä. Kun taapero huutaa nälkäänsä vieressä, se on syötettävä, olitpa sitten kuinka huonona tahansa. Ennen kuin tämä nyt kaikkialla ympärilläni vaaniva peto saalistaa minut, toivon hartaasti, että vaimoni ennättää parantua.
Tällaisessa tilanteessa tulee aina mieleen, että kuinka ihmeessä yksinhuoltajat, tai heikolla tukiverkostolla varustetut vanhemmat oikein selviävät näistä sodista?
Vesa Liminka
