Kasvatus on maailman vaikein laji
Onnellinen tikasnikkari
Liigakausi on pitkä ja uuvuttava. Pelaajat mittelevät jatkuvasti taitotason ylärajoilla. Kunto ei riitä, lihaskrampit aiheuttavat viiltävää kipua ja väsymys on lyijynraskasta. Vaihtopelaajia ei näy penkillä. Tuomarilla ei ole peli hyppysissä eikä hän näe, vaikka kuinka huitoisit aikalisämerkkiä.
Lajissa nimeltä kasvatus ei jaeta parhaan pelaajan palkintoa. Mestaruuksia ei juhlita, kannua ei nosteta toukokuussa ilmaan. Torilla ei tavata eikä poika todellakaan sauno.
Joskus saatat kasvattajana olla tilanteessa, jossa onnellisuuden varovainen tunne hiljaa hiipii kehoosi. Alat jo haaveilla riehakkaista voitonjuhlista. Peli on lopuillaan, sillä ollaanhan jo erotuomarin antamalla lisäajalla. Pallo pyörii rankkarialueellasi holtittomasti, kimpoilee pelaajasta toiseen ja kuin ihmeen kaupalla vastustaja rouhii pallon verkkoon. Ei! Taas!
Kasvattaminen on kuin Huuhkajien kannattaminen. Uskoa on aina ja pettymys on varmaa. Lopputurnaukseen ei vain päästä. Ei sitten millään.
Kasvattaminen on maailman vaikein laji.
Jokaisessa urheilulajissa on omat sääntönsä ja niitä valvotaan tarkasti. Paitsiotilanteessa tuomari liputtaa, pilli soi ja peli taukoaa hetkeksi. Kelpo kasvattaja luo selkeät säännöt ja valvoo niiden noudattamista johdonmukaisesti. Mutta, mutta. Katsoppa kun kasvatustilanteet eivät toimi kuin peli. Vaikka kuinka puhallat pilliin polla punaisena ja posket pulleina eivät pelaajat silti reagoi mitenkään. Peli jatkuu ja pleksit rytisevät. Olohuoneessa jatkuu paini ja lastenhuoneessa mennään puskutilanteisiin kyynärpäät edellä.
Meilläkin on perheessä ohjeita, sääntöjä ja sopimuksia. Miten niitä jaksan valvoa, on sitten toinen juttu. Mitä väsyneempi ja työlääntyneempi olen, huomaan hokevani vain pelkkiä kieltoja, joiden vaikutus valuu pelaajasta kuin vesi sen kuuluisan hanhen selästä.
Mikä neuvoksi? Millä keinolla saisin lapset tottelemaan paremmin? Ehkäpä olisi hedelmällisempää kieltojen sijaan kertoa, mitä saa tehdä. Käytän sanaa ei, vaikka olisi parempi kannustaa hyvään. Huomaan väärän teon, kun olisi parempi havaita hyvä.
Syyslomalle sattui kauniit ilmat. Kuulautta, raikkautta ja aurinkoa. On ollut mukava hengähtää, pitää taukoa ja kerätä turnauskestävyyttä. Olin lähdössä lenkille kun 5-vuotias lapseni pyysi saada nauloja ja vasaran. Sahaakin tarvitsisi, koska halusi rakentaa majan puuhun. En jaksanut keskittyä majanrakennusprojektiin, joten helpoin tapa oli suoltaa rivi kieltoja. Ei missään tapauksessa! Naula on kohta jalkapöydästä läpi, vasara osuu naapurin lasta ohimoon ja saha katkoo sormet. Ei!
Saavuttuani lenkin jälkeen kotipihalle, huomasin leikkimökkiä vasten uudet tikkaat. Laudoista ja vanhoista heinäseipäistä tehdyt, jämäkät ja suorat. Lapsi esitteli niitä ylpeänä, posket hehkuivat tervettä punaa ja voimakas into säteili kilometrien päähän. Majan ensimmäinen vaihe oli valmis. Äiti oli antanut naulat ja vasaran.
Tikkailta näkee kauas
Mitä kaikkea olenkaan kieltänyt, jonka sallimisesta olisi poikinut jotakin hyvää? Lapsi kykenee mihin vain, jos siihen annetaan mahdollisuus. Ehkä jatkan vielä valmentajana, koska minulla on vielä paljon kehitettävää itsessäni.
Aloitan uusimalla säännöt.
Meidän perheessä saa pyytää apua, saa näkyä, saa kuulua, saa jutella, saa olla lapsi, saa olla oma itsensä, saa kiittää, saa keittää lisää kahvia, saa olla väsynyt, saa syödä herkkuja salaa, saa mököttää, saa tanssia, saa olla kiitollinen, saa nauttia, saa kiukutella, saa nolostua, saa pussata, saa riisua sukat, saa sairastaa, saa tilittää, saa syödä ruokaa, saa olla eri mieltä, saa olla hajamielinen, saa kikattaa, saa kiittää, saa piirtää, saa toivoa ja saa rakastaa.
Meidän perheessä saa rakentaa majan puuhun.
Antti Kanto
