Kaikilla meillä on hiihtotraumamme
Talvikuukausien pitkittyneet plussakelit ja vesisateet ahdistavat. Peräpohjolan lumisiin talviin tottunutta uusmaalaista koti-isää heikottaa, kun kurahousuja etsitään varastosta helmikuussa. Lumen odottaminen on korostunut hoitovapaavuonna. Lumi on ihana elementti. Mitä enemmän sitä tulee taivaalta, sitä paremmin voin. Lapsilla on tekemistä ja touhua eikä sisälle kantaudu kuraa. Toisin kuin Otto, olen aina nauttinut talviulkoilusta. Erityisesti hiihtämisestä.
Meillä kaikilla on hiihtotrauma, jota käsittelemme kukin omalla tavallamme. Jotkut hiihtävät kilometrejä lisää, toiset vannovat suksien jääneen ikuisiksi ajoiksi varaston orrelle. Ovat saaneet kuulemma lapsuudessaan tarpeeksi. Kolmas tapa purkaa hiihtotuskaa on kasvattaa omasta lapsestaan menestyvä kilpahiihtäjä. Kun etelässä vihdoin hiihtokelit muutamaksi viikoksi alkavat, someen alkaa putkahdella laduilta upeita kuvia. Niiden tarkoituksena on herättää muiden traumat henkiin.
 |
| Allekirjoittanut seuraa siskonsa lähtöä. |
Lapsena liikuin ja urheilin paljon. Sinä talvena olin hiihtänyt erityisen paljon ja ehkä vähän reenannutkin kisoja varten. Sukset luistivat kohtuullisesti, vaikka olivatkin aivan liian pitkät alakoululaisen kokoon nähden. Sauvat olivat liian lyhyet. Suksien jäykkyyksistä ei puhuttu, parafiinit jätettiin harhaoppisesti paksuna kerroksena pohjiin. Voitelun jälkeen luisto huononi. Ei ollut tietoa fluorivoiteista eikä Youtubea voiteluoppaaksi.
Otin pellolle viritetyllä kisaladulla näyttäviä lämmittelyvetoja tasatyönnöin. Silloin kuulin luokkatoverini sanat, joiden avulla jaksan vieläkin vaikean päivän koittaessa: ”Kato Kantoa! Pikkasenko vettää luijjaa!” Kehut kantautuivat epävarman pikkupojan korviin sulosävelinä. Palaute jäi kutkuttamaan itseluottamustani. Voitin kisan.
Yhdeksänkymmentäluvun alun kouluaikoina ei kehuja usein kuultu. Olin räjähtää paisutellessani kehuissa ja voitossa. Maine ja asema piti hankkia hiihtämällä. Olin onnekas, sillä meidän perheessä panostettiin hiihtoon. Olin lähes aina kolmen kärjessä. Mitaleja ja pokaaleja kertyi huoneeni kirjahyllyn koristeeksi. Vuosittain kiillotin palkintolusikoita hammastahnalla ja pakkasin takaisin laatikkoon odottamaan seuraavaa vuotta. Mikä mahtaa olla hiihtokisoja vastaava juttu koulumaailmassa silloin, kun lapseni saavuttavat koulukelpoisuuden?
 |
| Loppusuora |
Lapseni oli juuri oppinut kävelemään, kun kahlitsin hänelle Järviset jalkaan. Siinä hän seisoa törrötti sauvoihin nojaten, kunnes päätti lysähtää velttona lumihankeen. Ensimmäinen talvi oli järjetöntä rettuuttamista. Kampesin lasta ylös ladulla ja työnsin metri kerrallaan eteenpäin. En ollut kylliksi varautunut pettymykseen, jonka yhteistyöstä kieltäytynyt lapsi minussa aiheutti. Olin haaveillut jo poikamiesaikoina, että oman lapsen kanssa hiihdän laavulta toiselle, makkaraa ja sinappia repussa. Illalla saunan lauteilla suunnittelemme hymyssäsuin seuraavaa retkeä.
Numerolappu rintaan ja viivalle, ajattelin reippaana. Lapsen vieminen hiihtokisoihin oli järjetöntä. Lapsi lähti viivalta kuin posti Ivalosta. Alkumatkan tekopirteä kannustus vaihtui toivon menettämiseen. Aloin hövelisti lupailla kanttiinista herkkuja. Nostin hänet pystyyn uudestaan ja uudestaan. Lopulta raahauduimme maaliviivan yli. Ottaen huomioon sen tosiseikan, etten ole kropaltani vapaaottelija, omaan heikot käsivoimat, olen pitkäselkäinen ja luotu enemmän pakenijaksi kuin taistelijaksi, olin totaalisen puhki. Petyin koko touhuun. Kuuma mehu ja rähmäpulla toi lohtua. Makkaraakin teki mieli.
Näyttelin reipasta hiihtäjäisää. Mielessäni kiehui ja ajatuksissani haukuin lapseni miljoonalla erilaisella tavalla. Selitin epätoivon itselleni niin, että ensimmäisenä talvena tutustutan lapseni välineisiin, ja tulevana kautena siirrytään tekniikkapuolelle. Vuorohiihto, tasatyöntö, ankka, kuokka, wassu ja mogren (molle). En halunnut nöyrtyä. Meistä tulee hiihtäjäperhe!
Olisin toivonut itselleni lisää malttia. Haaveeni Lapin hangilla isän kanssa hiihtävästä lapsesta voi toteutua, kunhan ikää tulee lisää. Omat lapsuudenkokemukset tulee käytyä läpi lasta kasvattaessa ja sen kehitystä seuratessa. Kun ensimmäistä kertaa ostin esikoiselle suksia, odotin sopivaa hiihtokeliä ja lopulta kiinnitin sukset lapsen jalkaan, tulvahti mieleen muistoja lapsuuden hiihdoista. Yllätyin, kuinka paljon muistin yksittäisiä asioita ja tunteita noilta ajoilta. Pysähdyin muistelemaan alakouluaikoja, kaverisuhteita, vanhempieni suhtautumista toimintaani, omaa asemaani kavereiden keskellä. Kaikkea mahdollista. Kipeitä ja ihania muistoja. Voittoja ja epäonnistumisia. Ensimmäinen lapsi näyttää todellakin raivaavan tietä lapsuudelle minussa.
Vuosi vierähti nopeaa ja tyttö on kasvanut melkoisesti. Tänä talvena ilmoitin hänet jälleen hiihtokisoihin. Osasin jopa kysyä lapsen mielipidettä. Hän tuntui olevan innostunut. Ennen lähtöä kerroin rauhallisesti, ettei kannata välittää, vaikka porukkaa lappaa ohi. Oma suoritus, oma suoritus. Hämmästykseni oli totaalista tytön saatua lähtöluvan. Hän suorastaa kiisi ladulle. Meno oli ahnasta, määrätietoista ja sujuvaa. Vuorohiihto oli ylvästä kuin Mietaalla. Pronssia napsahti. Kun katselin tyttöä pokaali kädessä auton takapenkillä, liikutuin. Olen hiihtäjäperheen ylpeä isä.
Antti Kanto
Lasten viihdyttämisestä keskustellaan tänään karkauspäivänä Marja Hintikka Livessä. Yle TV2 klo 21.00. Mukana ohjelmassa Lapsellisia miehiä jo toistamiseen.
Antti Pitkäjärvi on aiemmin julkaissut hiihtoaiheisia kuvia blogissamme. Katso kuvat tästä.
