Kahvia ja kahvinkorviketta

”Iskä, ootsä koskaan ajatellut lopettaa kahvinjuontia?” tiedostava teini kysyy yllättäen ja ystävällisesti. ”Kahvilla on aika iso vesijalanjälki.”

Kahvin ympäristötaakka on ollut jollain tavalla tiedossani, mutta vähän puskasta tulee se, että Luonnonvarakeskuksen raportissa (s. 72) verrataan kahvin ilmastovaikutuksia naudanlihaan. Toki heti perään todetaan, että kahvin ympäristökuorma pitää sisällään myös juomaksivalmistamisen. Mutta onhan se teinin mainitsema vesijalanjälki aika iso.

4-5 kahvimukia päivässä voidaan nähdä ongelmana, johon kannattaisi puuttua. Mutta miten?

Näen edessäni kolme tietä.

Ensimmäinen tie: jatka kahvinjuontia

Ruokavaliosi ympäristövaikutukset ovat jo varsin pienet. Eikä Arvid Nordqvistin CO2-kompensoitu, tummapaahtoinen luomukahvi voi olla kovin paha juttu yhtään kenellekään. Kahvilla on järkyttävästi terveysvaikutuksia sitä paitsi.

Ja jos lopetat kahvinjuonnin, seuraa parin kolmen päivän jäätävä hedis, jota ei hoideta apteekin käsikaupan kipulääkkeillä. Miespäänsärky ei ole leikin asia.

Toinen tie: kohtuullista kahvinjuonia

Muki päivässä on kova tavoite, mutta entä jos ottaisit oppia Ruokamysteerit-blogin kirjoittajilta ja keittäisit sen lisäksi vanhaa kunnon sumppia, eli käyttäisit samoja poroja toisen kahvierän pohjana? Tapa on tuttu ajoilta, jolloin mummot ryyppäsivät puuhellalla keitettyä pannukahvia.

Eräs niukasta elämäntavastaan tunnettu sukulainen teki kahvinkeittimellä sumppia siten, että lisäsi vanhojen porojen päälle yhden mitan uusia, kunnes suodatinpussi muutaman päivän kuluttua oli täysi. Toinen sukulainen teki kahvia instant-kahvista ja kuumasta kraanavedestä.

Olen taipuvainen uskomaan tutkimukseen, jonka mukaan kahvia tai olutta juodaan pikemminkin niiden aikaansaamien vaikutusten kuin maun vuoksi.

Kolmas tie: korvaa kahvinjuonti

Koska kahvin juominen on juomistapa, voit korvata sen jollain toisella juomalla.

Ostin Chicco-sikurikahvia ja juon sitä kupin silloin tällöin, en niinkään maun kuin kahvinjuonnin tavan vuoksi. Venäjällä sikurikahvia myydään jokaisessa pikkukaupassa, sanoo tutkija Esa-Jussi Salminen. Salminen pitää valitettavana sitä, että sikuria verrataan kahviin, sillä kysymys on eri juomista.

”Hyvälle sikurille on ominaista kitkeryys, joka sekoittuu herkullisiin siirappimaisiin ja karamellimaisiin, paahdetun sokerin aromeihin”, sanoo Salminen.

Sota-aikana kahvin jatkeeksi paahdettiin sikurin lisäksi miltei mitä vain. Puutarhapalstani yhdellä osalla kasvaa paljon juolavehnää, jota kitkiessä muistin lukeneeni, että myös juolavehnästä on paahdettu korviketta, mikä ei ole ihme, sillä juuren hiilihydraattipitoisuus näyttäisi olevan luokkaa 75 %.

Tuumasta toimeen.

Keräsin pussillisen juolavehnän juuria, pesin ne huolellisesti, silppusin pellille ja paahdoin reilussa 200 asteessa puolisen tuntia. Avattuani uunin keittiö peittyi siniseen savuun, jonka tuoksu oli makea ja hieman rasvainen. Vaimo vertasi paahtimon hajua talkkunaan, minun mieleen se nosti tuoksumuiston lapsuudesta: paahdoimme jonkun (en edes muista kenen) kaverin kanssa syysiltana puinnin jälkeen rukiin jyviä. Muistan tarkoin, missä kohdassa peltoa pieni nuotiomme oli. Olin luultavasti neljän tai viiden.

Paahtuneet juolavehnän juuret jauhoin vaivalloisesti käsikäyttöisellä kahvimyllyllä.

Keskipaahtoista, jauhatukseltaan karkeaa juolavehnäkahvia on annosteltava reilusti, kuten sikurikahviakin. Juolavehnäkahvin omaleimaisessa, aavistuksen karvaassa maussa on makeaa heinämäisyyttä, joka sikurilta puuttuu.

Omavaraisuuden kasvattaminen kiinnostaa (mistä lisää toisessa blogissa), mutta ehkä matkaan juolavehnän – jota muuten vesimyyrä kerää talvivarastoon siltä varalta että perunat ja porkkanat loppuu – sijaan kohti yrttiteemaailmaa.

Topi Linjama