Junamatka
Vietin lasteni kanssa viikon mummolassa. Hoitovapaan tuomia mahdollisuuksia. Viikko hurahti nopeasti ja pian tulikin perjantai, jolloin matkustimme kotiin. Junalippu päiväjunaan oli huokea, kun sen oli muistanut ostaa hyvissä ajoin. Semmoinen ennakkolippu. Ensimmäistä kertaa kahdeksan tunnin junamatka yksin lasten kanssa. Pientä epävarmuutta ilmassa.
Tornio. Kaikki on pakattu jo hyvissä ajoin. Aloitin pakkaustyön jo edellisenä päivänä. Aamulla kaiken on oltava valmiina. Lapset revitään hereille, yöpuvut pois, leipäpala käteen ja autolla juna-asemalle. Pappa ratissa tuttu pipo päässä. Moottoritien automaattinen nopeusrajoitusjärjestelmä on pudottanut nopeudet kahdeksaankymppiin. Syystäkin. Sumu on sankka ja näkyvyys huono. Aikainen herätys ja orastava matkastressi saavat ajatukset mietteliääksi.
Tornion turvapaikanhakijoiden käsittelykeskukseen on matkustanut pitkän ja uuvuttavan matkan jo yli 8000 ihmistä. Perhekuntia on saapunut Tornion kautta maahamme 2500 ja alaikäisiä lapsia reilut 400. Epävarmuus ja ennakoimattomuus ovat olleet heidän matkakumppaneinaan. Minä olen pystynyt varautumaan. Sipsiä, karkkia, Xylitol-pastilleja, leipää, porkkanaa (valmiiksi sopiviksi annospaloiksi leikattuina raikkaan värisessä muumirasiassa), vesipullot jokaiselle, pillimehut, vaihtovaatteet, iPad ja muut tykötarpeet.
Kemissä junaan. Lapset ovat innoissaan perhehytistä. Onpa hauskan näköistä, kun pappa juoksee laiturilla hetken aikaa junan kanssa kilpaa. Lasten leikkipaikka on aivan lähellä. Portaat ylös vain. Näitä uudempia vaunuja. Liian lyhyeksi jäänyt yöuni taitaa olla syynä heti syntyvään riitelyyn, kitinään ja kaiken maailman venkoiluun. Vajaa kahdeksan tuntia jäljellä. Haluaakohan joku kanssamatkustaja nukkua tai tehdä töitä? Julkisessa tilassa, josta ei pääse pois, jää muiden nähtäväksi, mihin puutun ja mihin en. Alan automaattisesti vertaamaan muiden vanhempien puuttumista tai puuttumatta jättämistä. Puuh ja huh!Vihdoinkin Oulussa. Asemalaiturilla on vilskettä ja junaankin tulee uutta eloa. Hetken päästä leikkivaunussa on liuta lapsia ja omanikin alkavat leikkiä siinä mukana. Kun lapsilla on seuraa, niin keskinäinen kina lakkaa ja leikit alkavat sujua.
Kokkolassa jo mennään. Nuorempi nukahti päiväunille. Lasten Areena tuli auttamaan lastenhoidossa ja minulla on hetki aikaa katsella maisemia rauhassa. Ilma lupaa jo parempaa. Sumu on hälvennyt ja pilvipeite näyttää rakoilevan. Aurattua peltoa, ruskean ja harmaan eri sävyjä. Tilaa on ihmisellä asua. Pännäinen, Kauhava, Lapua.
Kuulokkeet korvilla säpsähdän, kun toinen perhe tulee samaan nelipaikkaiseen perhehyttiin. Suomenruotsalaisia! Olen levittänyt kaikki tavaramme pitkin hyttiä. Penkeillä on porkkanan palasia ja itse makoilla röhnötän penkeillä poikittain. Sipsin muruja rinnuksilla ja toinen käsi karkkipussissa. Alkaa hirvittävä sähellys ja tavaroiden kauhominen kokoon, jotta saan raivattua puolet hytistä toiselle perheelle. Kuulen kaiken hätäilyn lomassa lapseni kysymyksen: ”Lähdetäänkö me jo junasta?” Ja rauhoittelun: ”Ei hätää, ei kiirettä”, suomenruotsalaisella korostuksella.
Tampereelta Riihimäelle mentiinkin sitten vauhdilla. Seurasimme uusien tulijoiden eväiden syöntiä, kuuntelimme sujuvasti toista kotimaista ja kävimme limpparin ostossa ravintolavaunussa. Asemalla oli vastassa väsynyt äiti. Vaimoni oli valvonut edellisenä yönä ja jännittänyt meidän junamatkaa. Ehkä se auttoi, sillä matka meni aivan hyvin.
Antti Kanto
