Jatulintarha kertoo halusta tulla äidiksi

Toimitimme parin ystäväni kanssa taannoin teoksen Isän kirja – kasvu vanhemmuuteen (Kirjokansi 2017). Haastattelin kirjaan nimimerkki Anttia, joka kertoi hedelmöityshoidoista: ”Mitä ajattelee mies ja isä, kun hän kiikuttaa omaa siemennestettään ympäri kaupunkia ja miettii, pysyykö tämä lämpimänä ja niin edelleen – ja näyte otetaan vastaan täysin kliinisesti. Ikään kuin olisin ollut jokin suorittava taho ilman tunteita.”

Tuo haastattelu on suunnilleen koko kosketuspintani ei-toivottuun lapsettomuuteen ja hedelmöityshoitoihin. Ovatko muuten ei-toivottu lapsettomuus ja hedelmöityshoidot edes korrekteja ilmauksia? Olen vieraalla maaperällä, en osaa edes tämän maan kieltä.

Siksi pyydän suopeutta tämän tekstin äärellä.

***

Jatulintarha – lisääntymisemme oudot polut (S&S 2021) sisältää kahden nelikymppisen naisen tarinat siitä, mitä äidiksi haluaminen on heidän kohdallaan tarkoittanut.

Kertojien elämäntilanteet ovat erilaiset: Vaula Helin on parisuhteessa, Paula Ojanen sinkku. Myös kertojanäänissä on eroa: Vaula – käytän etunimiä, koska kirjoittajat itsekin käyttävät niitä – on kertojana tukevammin tutkijapositiossa ja saa enemmän palstatilaa. Paulan tyyli on kaunokirjallisempi.

Kirjan alkupuolella molemmat peilaavat tilannetta omaan taustaansa, joka Vaulalla liittyy isoihin perheisiin, Paulalla feminismiin. ”Katselin kesätapahtumissa nuoria äitejä ja ajttelin: eikö tämä ollut kaikkea sitä, mitä vastaan minä olin oppinut taistelemaan?” Paula kysyy. Myöhemmin kertomus keskittyy enemmän lapsettomuushoitoihin.

Vaulaa ja Paulaa yhdistää yksi iso asia: molemmat haluavat äidiksi, mutta se ei ole aivan suoraviivaista. Yksi kirjan opetuksista on se, että naisen hedelmällisyys alkaa laskea 35 ikävuoden jälkeen, mutta asiaan havahdutaan usein liian myöhään. Lapsettomuustutkijoilla on tähän käsitekin, unissakävely lapsettomuuteen. Väestöliiton tutkija kehottaa kirjassa jo parikymppisiä miettimään, mikä on suhde biologisiin jälkeläisiin. Jos niitä haluaa, kannattaa olla ajoissa liikkeellä.

Vaula kirjoittaa, että valitessaan lapsettomuuden ihminen karsii elämästään useita epävarmuustekijöitä ja sattumanvaraisuuksia. Motivoiko sellaista valintaa tunne oman elämän hallittavuudesta, hän kysyy. Paula huomauttaa, että minusta ei koskaan tule äitiä -ajatukseen sisältyy pelkoa siitä, ettei tietyssä mielessä kasva milloinkaan aikuiseksi.

Toteutuvatko Vaulan ja Paulan toiveet äidiksi tulosta? Se selviää, kun lukee kirjan, kuten kirjavinkkaaja saattaisi sanoa.

Etäännytetty keho

Lapsettomuushoidoissa hoidon kohde ja tapahtumien keskipiste, naisen keho, muuttuu naisen itsensä silmissäkin objektiksi. Vaula etäännyttää psyykkisesti ja fyysisesti kivuliaat hoidot tilanteen hoitamiseksi, Paula toimenpiteiksi.

”Valokeila suunnataan kirjaimellisesti jalkoväliin niin monta kertaa, että jalkojen levittämisestä tutkimuspöydällä tulee ennen pitkää varsin tavanomainen asia”, Vaula kirjoittaa.

Paula piikittää lapsettomuushoidon aikana hormoneja itseensä. Jokaiseen pistoskohtaan nousee mustelma. ”Ruumiini on vieras kone, jossa taotaan hentoa elämää isolla moukarilla.”

Etäännyttämistä on myös lääkärin lausunnoissa, joita Vaula Omakannasta siteeraa. Vähän yllättäenkin ne menevät ihon alle kaikkein eniten. Ne avaavat lapsen haluamisen/saamisen ja lapsettomuushoitojen välisen kuilun. Toisella puolella ihminen ja hänen biologinen, tunnepitoinen, vaikeasti sanoitettava halunsa, toisella puolella tekninen termistö, hormonipiikit ja emättimeen suunnattu kohdevalo. Lapsettomuushoidot ovat kaukana hitaista kahdenkeskisistä illoista, joissa syödään ja juodaan ja pedissä odottavat puhtaat lakanat.

Ikkuna naisena olemiseen

Kirjaa lukiessa olo on samantapainen kuin joskus Hesarin kuukausiliitettä lukiessa: en tietäisi jostain Jare Tiihosesta tai Ismo Alangosta mitään, ellei lehdessä olisi vetävää juttua, jossa heistä kerrotaan.

Tietämättömyys kirjan teemoista liittyy mitä ilmeisimmin siihen, että olen mies. Toinen ilmeinen syy on se, että kun nuorin lapsemme syntyi, olin vasta 33 v. Tuossa iässä Vaula ei ollut vielä löytänyt miestä, jonka silmäkulmissa viipyivät naururypyt. Paula taisi surffailla Etelä-Amerikan biitseillä ja ajatella biologisen kellon hänen kohdallaan pysähtyneen.

Jokainen lapsistamme on saanut alkunsa suorastaan huomattavan helposti perinteisellä ”oikein ajoitetulla yhdynnällä”, käyttääkseni kirjan muotoilua. Lähempänä omaa kokemustani on Heikki Nenosen kirjoitus Liian nuorena isäksi? Heikin tekstin ja Jatulintarhan välissä ammottaa aikamoinen kuilu. Samaa maailmaa silti eletään.

Samaan aikaan pohdin sitä, kuinka vähän olen tajunnut siitä, mitä tapahtui vaimossani, joka kantoi lapsiamme kohdussaan. Elämä ei näytä menevän niin, että ensin ollaan valmiita ja sitten tehdään asiat niin kuin ne kuuluu tehdä. Paula sen osuvasti sanoo: ”Minun aikuisuuteni [90-luvulla] alkoi tiedolla siitä, että milloin tahansa talous ja turva saattoi romahtaa, siksi täytyi rakentaa mahdollisimman tiivis suoja perheelle.”

Kun suoja on valmis, on ehkä unissakävellyt lapsettomuuteen.

Jatulintarha avaa ikkunan siihen, millaista on olla nainen.

Isäbloggarin näkökulmasta kirjassa ansiokkainta on tämä: Jatulintarha avaa ikkunan siihen, millaista on olla nainen. Tästä miehet eivät tiedä liikaa, jos sallitte minun yleistää kokemukseni pohjalta. En sano, että mies, lue tämä kirja, niin ymmärrät naista. Et ymmärrä – mutta olet osoittanut halua ymmärtää, ja se on paljon.

Geenit, teknologia ja etiikka

Kirjan äärellä mietin toistuvasti, mikä on geenien suhde kirjan pääteemaan, haluun tulla äidiksi (tai miksei myös haluun tulla isäksi). Mikä ihmisessä haluaa biologisen lapsen? Tätä kirjoittajat pohtivat kirjan alussa, mutta eivät oikein löydä vastausta – mikä ei tarkoita sitä, etteikö asiaa kannattaisi pyrkiä sanoittamaan. Mikä tahansa argumentti, jolla biologisen lapsen saamista perustellaan, saadaan kuulostamaan epärationaaliselta. Mille perustelulle hyvänsä voidaan pukea itsekkyyden viitta.

Ehkä sanoittamisen vaikeus on siinä, että halu tulla äidiksi liittyy tasoon, joka on esikielellinen; se edustaa eläintä meissä. Väestöliiton asiantuntija sanoo kirjassa, että ”geenit joita kannamme, ovat sellaisten ihmisten geenejä, jotka ovat lisääntyneet; geenejä, jotka haluavat siirtyä eteenpäin”. Ehkä luulemme, että minä haluaa, mutta todellisuudessa geenit minussa haluavat.

Jatulintarha kertoo naisen todellisuudesta ja uuden elämän synnystä maailmasta, jota ei olisi ilman pitkälle kehittynyttä teknologiaa. Ihminen on pohjaltaan eettinen olento, ja eettisiin kysymyksiin peilattuna teknologinen maailma on vain asiaintila. Teknologia ei ratkaise eettisiä kysymyksiä, vaan pikemminkin mutkistaa niitä. Mihin saakka ja millä perustein lapsettomuushoitoja on oikein jatkaa?

”Yhdysvaltalaistutkija Charis Thompson kirjoittaa, että lapsettomuushoidot ovat olemukseltaan rajattomia, tai niille ei selkeästi määrity päätepistettä, jos hoidettavien ikä ja finanssit antavat myöten”, kirjoittaa Vaula.

Loppupuolella sivutaan myös kysymystä lisääntymisen etiikasta yleensä. Onko meitä liikaa? Onko oikein ylipäänsä lisääntyä, kun meillä on käsillä niin valtavat ympäristöongelmat? Vaula paikantaa ongelman ytimen mielestäni oikein: ”Se, että eniten kuluttavat tinkivät elintasostaan on se muutos, mikä vaadittaisiin.”

Eettisistä kysymyksistä ehkä riipaisevin liittyy raskauden keskeytykseen, tai täsmällisemmin raskauden keskeytyksen tehneen ihmisen kohtaamiseen. Olipa raskauden keskeyttämisestä mitä mieltä hyvänsä, siihen päätynyttä ihmistä on syytä kohdella hellävaraisesti ja empaattisesti. Tähän kirjassa annetaan hyviä aineksia (s. 235-241).

Lyhyesti: Jatulintarha on rohkea kirja. Tuntuu kuin olisi tehnyt sukellusmatkan alueelle, jonka tunsi entuudestaan vain karttakuvan perusteella.