Isyys on kilvoittelua, ei kilpailua
Epäonnistumisessa on sekin puoli, että se kannustaa ajattelemaan. Vaikka en ole lainkaan uskonnollinen, sai edellinen blogikirjoitukseni Päivä, jolloin kaikki meni päin helvettiä minut pohtimaan kilvoittelua ja armoa. Silläkin voi olla toki vaikutusta, että äskettäin vietettiin pääsiäistä. Sen lisäksi, että se on kristillisessä mytologiassa aika dramaattisten, veristen ja silti hyvin elähdyttävien tapahtumien aika, oli se minulle arvokas levähdyshetki kiireisen ja uuvuttavan työkevään tuoksinassa. Yöt yhdentoista tunnin yöunineen ovat paratiisi.
 |
| Puhu totta vaikka äänesi värisisi, kehottaa graffiti Joensuussa Pekkalan sillan alla |
Kristinuskossa kilvoittelulla tarkoitetaan pyrkimystä noudattaa kristillisiä arvoja omassa elämässään. Kyse on samasta asiasta kuin askeesi, mutta askeesissa on vähän rajumpi klangi. Autiomaassa sijaitsevaan luolaan ei tarvitse erakoitua. Käytännössä kyse on itsekurista. Kilvoittelu ei siis ole kilpailemista muita vastaan vaan ainoastaan itseään vastaan. Kilpaileminen vanhemmuudesssa onkin sitten toinen juttu ja siinä tuppaa lapsi unohtumaan. Ne tuomareille kentän laidalta törkeyksiä huutelevat jääkiekkoisät ovat tästä ehkä selkein paraatiesimerkki.
Jos tästä jättää sen kristinuskon pois, on kilvoittelu pyrkimystä elää omien arvojensa mukaisesti; voi esimerkiksi pyrkiä olemaan hyvä siinä, mitä kulloinkin tekee ja pyrkiä edistämään niitä asioita, joita pitää tärkeänä. Trendikkäämpiä termejä kilvoittelulle ovat esimerkiksi downshifting, lifehacking tai vaikka veganismi. Isyyden kontekstissa esimerkiksi termit uusi isä ja osallistuva isä viittaavat siihen, että määrätietoisesti tavoitellaan tiettyjen arvojen mukaista elämäntapaa.
Itselleen on oltava armollinen, mutta sitäkään ei tule ymmärtää niin kuin tämän puhetavan kriitikot sen usein ymmärtävät. Kyse ei ole siitä, että ei tarvitsisi edes yrittää. Kyse on siitä, että jos yrittää ja epäonnistuu, voi antaa itselleen anteeksi. En vetänyt itseäni kiikkuun enkä jäänyt kieriskelemään itsesääliin vaikka tunaroin.
Vaikka siitä puhutaan yleensä lähinnä Valamon munkkien kohdalla, sopii ajatus kilvoittelusta ja myös armon tarpeellisuudesta hyvin vanhemmuuteen. Kilvoittelun ajatus avaa näkökulman myös siihen, että kyse on nimenomaan pyrkimyksestä elää tietynlaisten arvojen tai tietynlaisen opin mukaan. Herää hyvin luontevasti kysymys, että mistä ne arvot tulevat ja kenen se oppi on. Jotta voisi kilvoitella, on tämä pohdittava itselleen edes jossakin määrin selväksi ja oltava altis muuttamaan ajatuksiaan ja arvojaan silloin kun siihen ilmenee syytä. Muuten voi päätyä kilpailemaan ihan väärässä pelissä.
Pasi Huttunen
