Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Isyys on hoivaamisen kokemus, mutta myös hoivaava kokemus

14.10.2015

Keskittymässä olennaiseen. Kuva: Eemil Huttunen

Herään ennen poikia ja juotuani kahvin rauhassa lehden ääressä laitan aamupalan. Viimeinen oma hetki ennen iltaa on mennyt. Sitten vähän aamupuuhailua ja onkin aika laittaa lounas. Sen jälkeinen keittiön siivous eskaloituu vähän muidenkin huoneiden siivoamiseksi ja pyykkiäkin on pestävänä aika paljon. Sitten pitääkin valmistaa päivällinen. Sopivissa väleissä leikki- tai lukutuokioita sekä ulkoilua lasten kanssa. Yhtään kokonaista, esimerkiksi työelämää tai omaa taloudellista tulevaisuutta koskevaa ajatusta ei ole päivän aikana mahtunut päähän, mutta mielikuvitus on kyllä lentänyt päivän mittaan. Osittain siksi, että osa puuhastelusta ei vaadi koko aivokapasiteettia ja osittain siksi, että kun viettää aikaa intensiivisesti lasten kanssa, ei mielikuvituksellisuudelta yksinkertaisesti voi välttyä. Illalla on väsynyt, erilaisten onnistumisten, epäonnistumisten, ja monenlaisten tunteiden sävyttämä olo. Onneksi paisti seuraavalle päivälle on uunissa. Vielä puolitoista viikkoa ennen kuin lasten äiti palaa reissultaan.

Tämä tapahtui aikaa sitten, mutta kyse ei ole siitä, että aika olisi kullannut muistot. Se oli mahtavaa. Sain olla irti niistä asioista, jotka normaalisti stressaavat, koska niitä ei yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta miettiä. Oli tärkeämpää tekemistä.

Teoksessa Prekarisaatio ja affekti1 tutkija Lilli Aini Rokkonen toteaa äitiydestä nyky-yhteiskunnassa:

“kiireestä ja ylisuoriutumisen pakosta pyritään etsiytymään levähdyspaikkaan, mutta pysähdys ei ole itsestäänselvyys, vaan hektisestä mielenlaadusta irrottautuminen vaatii jonkinlaisen performanssin, irrottautumisen rituaalin. Naisille on tarjolla erityinen positio äitinä: hyväksytty ja kunniallinen hiljentämisen tila, aikalisä työelämän nopeatempoisesta säröilystä.”

Äitiydestä voi helposti tulla yhtä tukalaa ja pakonomaista suorittamista kuin mistä tahansa työelämän projektista, mutta se voi olla myös vastarinnan muoto. Se voi olla pakenemista loputtomasta suorittamisesta. Pako kuulostaisi terminä liian kohtalokkaalta ja lopulliselta, joten tutkija lainaa talouspuheesta termin moratorio. Äitiys voi olla tauko, yhteiskunnallisen maksuajan pidennys. Hän kutsuu sitä ‘pysähtymisen performanssiksi’. Se on asia, jota aktiivisesti tehdään, se valitaan.

Herää kysymys, miksei tätä ilmiötä ole juurikaan tunnistettu isyydessä, vaikka isyys on yhteiskunnallisissa keskusteluissa paljon äitiyttä selkeämmin valinta ja isän harteille on perinteisesti kasattu paljon kovempi työelämässä suorittamisen ja perheen elättämisen taakka. Isyyspuhe on kehystetty lapsen oikeuksilla, isän velvollisuuksilla ja mahdollisuudella olla hyvä isä. Toki valistuspuheeseen on läntätty päälle koristeeksi lauseita siitä, kuinka “isäkin saa vanhemmuudesta paljon iloa”, mutta ne tuntuvat vähän teennäiseltä vakuuttelulta. Se on erikoista. Kokemukseni mukaan isyys on paitsi hoivaamisen kokemus myös hoivaava kokemus.

Kuva, jonka Pasi Huttunen (@pasihuttunen) julkaisi

Minulla on ollut aika harvakseltaan mahdollisuuksia omistautua täysipäiväisesti vanhemmuuteen. Syitä siihen on monia, niistä olennaisimpana luultavasti asuntolaina. Muistelen silti niitä täysipäiväisen isyyden aikoja suurella lämmöllä. Raskastahan se kokonaisvastuun kantaminen on, mutta onhan se myös äärimmäisen hienoa. Erityisen kärsiviltä eivät kuulosta meidänkään blogimme koti-isät Antti ja Otto, vaikka se varmasti on raskasta ja kuormittavaa hommaa. Ajatus moratoriosta istuu koti-isyyden hetkiin hyvin. Perheen hoivaaminen on varsin yksiselitteisesti asia, jota tehdään itselle ja omille rakkaille, vaikka siitä onkin hyötyä koko yhteiskunnalle. Lisäksi se on asia, johon periaatteessa jokaisen sukupuoleen katsomatta pitäisi kyetä. Miehillä on vinoutuneiden sukupuolten valtarakenteiden ja yhteiskunnallisen työnjaon historian vuoksi paljon kiinniotettavaa.

Tässä on kyse ihan kylmistä faktoista, joita nykyinen outo talouspuheemme ei oikein tunnista. Latinan kielen sana oeconomia tarkoittaa kodinhoitoa, kodin asioiden järjestämistä. Se mitä nykyään sanomme taloudeksi on siihen päälle rakennettu. Silvia Federici kuvailee teoksessaan The Caliban and the Witch2, kuinka rahatalouden synty ja nousu pikkuhiljaa erotti kotityöt muista töistä ja lopulta kotitöitä lakattiin pitämästä töinä. Ajatus siitä, että kotityöt eivät ole työtä on täysin absurdi.

Ajan viettäminen lasten kanssa, kodin puuhat, hoivaaminen, kasvattaminen, opettaminen ja asioiden pitäminen järjestyksessä ovat sitä todellista taloutta, vaikka sitä vähätellen nimitelläänkin kotitaloudeksi. Tätä en tarkoita pateettisena perheen ylistyksenä. Enkä tarkoita perheellä ydinperhettä vaan sitä, minkä nyt kukin perheekseen kokee. Yhteiskunnalliset vaatimukset isyyttä kohtaan ovat ristiriitaisia, joten niiden kanssa tasapainoileminen ei aina ole helppoa. Lopulta moratoriossa on kyse siitä, että voi edes hetken keskittyä siihen todella tärkeään.

Miksikö tämä asia pyörii mielessä? Luultavasti siksi, että koko muu perhe viettää parasta aikaa syyslomaa. Minä olen töissä.

Pasi Huttunen

1. Lilli Aini Rokkonen. Moratorio. Teoksessa Eeva Jokinen & Juhana Venäläinen (toim.) Prekarisaatio ja affekti. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 118. Jyväskylän yliopisto 2015. Lisäksi on huomionarvoista lähdekritiikin kannalta, että Lilli Aini Rokkonen on lasteni äiti ja puolisoni.
2. Silvia Federici 2014. Caliban and the Witch. Women, The Body and the Primitive Accumulation. Autonomedia 2014.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »