Isollekin lapselle saa lukea ääneen
Ääneen lukeminen lapsille ei välttämättä tartuta lapsiin lukuharrastusta, mutta lisää vaarallisesti sen todennäköisyyttä.
”Isi voitko lukea minulle sitä kirjaa taas tänään?” kysyi poika aamulla kouluun lähtiessään ja tunne oli aika mahtava. Blogissa ovat esimerkiksi Otto sekä Vesa kirjoittaneet siitä, kuinka tärkeää lapsille lukeminen on, olen puhunut siitä myös muualla ja tutkimustuloksetkin puhuvat sen puolesta, mutta palaan vielä asiaan. Asia on sen verran tärkeä, että sillä on hyvä aloittaa Lapsellisten miesten vuosi 2018.
Hiljattain Kirjallisuuden ystävät -nimisessä ryhmässä Facebookissa joku kyseli vinkkejä kirjoista, joita lukea ääneen 13-vuotiaalleen. Ketjuun tuli paljon hyviä vinkkejä, sillä äiti osasi mainita jotain esimerkkejä siitä, mistä lapsi tykkää. Suosittelin itsekin Erin Hunterin kissa- ja koirasarjoja, koska meillä ne ovat kovassa kulutuksessa.
Yllättävää oli se, että sinne tuli nopeasti myös kommentti, jossa tyrmättiin koko ajatus niin vanhalle lapselle lukemisesta. Sitä verrattiin siihen, että tekisi esimerkiksi matematiikan läksyt lapsen puolesta. Tämä tuntui kohtuuttomalta ja typerältä – etenkin ryhmässä nimeltä Kirjallisuuden ystävät.
Kirjan lukeminen itse ja sen kuunteleminen ovat kaksi eri asiaa. Kyllähän äänikirjakin on kokemuksena aivan erilainen kuin sama kirja luettuna. Sen sijaan että mielikuvitus värittäisi merkkeihin tunteet ja jännitteet on niistä osavastuussa myös jonkun muun ääni ja sillä on valtava merkitys lukukokemuksen kannalta. Jos ette ymmärrä mitä tarkoitan, niin kuunnelkaa vaikkapa Täällä pohjantähden alla -äänikirja Veikko Sinisalon tulkitsemana. Sinisalo tuo omalla tulkinnallaan kirjaan aivan oman uuden, upean ulottuvuutensa, joka täydentää lukijan kokemusta Väinö Linnan tekstistä.
Ja ei, minä en ole lähellekään samanlainen virtuoosi ääneenlukijana kuin Sinisalo, mutta ääneen lukeminen on minulle kyllä hyvää äänenkäytön harjoittelua. On se tietysti enemmänkin. Lapselle se on sitä, että tuttu ja turvallinen ääni kertoo kiehtovaa tarinaa – tässä tapauksessa Erin Hunterin Selviytyjät-sarjan ensimmäistä osaa, jota luen nuoremmalle tai iltalukemisena kummallekin lapselle Feeniksin kiltaa – ja se hitsaa meitä tiiviimmin yhteen.
Jaamme siinä tärkeän yhteisen hetken, jota Vesa kuvaili helmikuisessa postauksessaan hyvin:
”Lapselle ääneen lukeminen on enemmän kuin lukemista. Se on fyysistä ja henkistä läheisyyttä, kosketuksessa olemista lapseen ja pyrkimys saada tulevaisuuteen kantava, positiivisella muistijäljellä merkattu hetki hänen kanssaan. Yhteinen lukuhetki on luottamuksen syventämistä.”
Tämän vertaaminen siihen, että laskisin matikan kotitehtävät poikieni pouolesta on sama kuin vertaisi apupyörien käyttöä opetteluvaiheessa siihen, että se on kuin aina kuljettaisin heitä ympäriinsä sen sijaan, että he kulkisivat itse. Lapselle ääneen lukeminen ei välttämättä istuta lapseen lukuharrastusta, mutta se tuskin vähentää sitä määrää, kuinka paljon lapsi lukee itse. Tässä tapauksessa kirjallisuuteen uppoutumisen tavat eivät vain millään tavalla syö toisiaan.
Taannoisessa tekstissään Otto kiteyttää hienosti:
”Kyllä minua niin elähdytti katsella ja kuunnella tytärtäni, joka ratsastaessaan Veljeni Leijonamielen mukaan Rimmaksi ja Fjalariksi nimeämillään leikkihevosilla hyräili Seitsemästä koiraveljeksestä oppimaansa värssyä: ’Mitä minä huolin, veitikka nuori, jolla on rinta kuin tunturi-vuori!'”
Tähän asiaan siis ei tarvitse asettaa yläikärajaa. Kyllä minustakin on mukava pysähtyä hetkeksi lähistölle kuuntelemaan jos lukuvuorossa onkin puoliso.
Minä siis toivon kovasti, että lapset vielä 13-vuotiaanakin toivovat, että heille luetaan ääneen. Tietenkin lupasin lapselle aamulla, että iltapäivällä voidaan hypätä Lykky-koiran seikkailujen pariin Suuren murahduksen jälkeiseen maailmaan. Ja jos ääni riittää, niin iltalukemiseksi jatketaan sitä Feeniksin kiltaa.
Pasi Huttunen, @paspah
