Iskä järkkää synttärit

Okei, kieltämättä pahaenteinen otsikko, mutta voihan tämä päättyä myös hyvin.

Poika täytti hiljattain kahdeksan. Kävi niin onnekkaasti, että vaimo oli työmatkalla juhlapäivänä, joten minulle tarjoutui tilaisuus synttäreiden järjestämiseen. Toki vaimo oli hoitanut kutsut ja suunnitellut iltapäivän: yhdeltä mennään luistelemaan koulun kentälle, kolmeksi kävellään kotiin syömään [minun tilaamaa] täytekakkua ja ennen viittä syötäisiin vielä lasagnea, jonka vaimo oli tehnyt valmiiksi sen kun uuniin työntää.

Menin koululle yhdeksi ja alkusäätöjen jälkeen poikalauma pääsi jäälle. Autoin ekaluokkalaisille luistimet jalkaan. Sitten luisteltiin, pelattiin ja leikittiin puolitoista tuntia, kunnes nälkä ajoi pois jäältä. Kotimatkalla kannoin poikien kamoja selässä ja käsissä niin paljon kuin jaksoin, jotta nämä voisivat paremmin juosta pitkin tienpenkkoja.

Kotona lapset avasivat lahjoja olohuoneessa sillä välin kun katoin pöydän. Kakku teki kauppansa, mutta niin tekivät myös porkkanaviipaleet, joita oli runsaasti tarjolla. Oli piiloleikkiä, autorataa ja muuta, kunnes ehdotin, että ”pidetäänpäs läksyparkkia”. Yllättäen idea sai kannatusta. Lapset makoilivat lattialla kirjojensa kanssa ja minä soitin Mozartia, joka edistää lapsen kognitiivisia kykyjä.

Vanhempien hakiessa lapsia mainitsin porkkanat ja läksyparkin ja ajattelin, että hienostihan tämä meni. Musiikkikasvatusta en vaatimattomuuttani maininnut, mutta ehkä joku viikari muistaa päivän käänteentekevänä valmistuessaan Sibelius-Akatemiasta. Lunta tuli tupaan vasta, kun vaimo kysyi siitä lasagnesta.

Tyttären ja hänen kaverinsa kymmenvuotis-yhteis-synttäreillä olin niin ikään valvojavastuussa. Tällä kertaa mentiin koulun jälkeen liikuntasaliin, missä katsoin sivusta, kun lapset juoksivat, hyppivät, tekivät kuperkeikkoja, heittivät palloja, keinuivat renkaissa, kiipesivät köysissä ja puolapuilla.

Jotkut olisivat halunneet olla yksinkertaista, mutta järkyttävännimistä ”kaupunkisota”-leikkiä, jossa porukka jaetaan kahteen joukkueeseen, jotka yrittävät saada mahdollisimman paljon palloja tai hernepusseja omalta alueelta vihollisen alueelle. Aikansa lapset säätivät jakoa, mutta kun joukkueita ei näyttänyt syntyvän, komensin heidät riviin pituusjärjestykseen ja tein jaon kahteen. Jaosta tuli niin huono, että kolme tyttöä sanoi, etteivät he tulekaan mukaan. Ajattelin hieman turhautuneena, että pitäkää tunkkinne, mutta lopulta tuo kaksi minuuttia kestävä leikki saatiin käyntiin. Ajattelin vielä, että täällä nämä lapset opettelevat sosiaalisia taitoja, enkä minä lyhytjänteisenä, suoraviivaisena ja autoritäärisenä ole heille ehkä mikään kovin hääppöinen esimerkki.

”Ette kai te syö meitä?!”

Näillä synttäreillä ollut ruokailu- eikä musiikkipedagogista osuutta. Jäniskakkua, pikkuleipiä, karkkia, popcorneja ja karjalanpiirakkaa.

Sitten tytöt pelasivat olohuoneessa pullonpyöritystä ja tunnelma oli katossa. Kännykän desibelimittari näytti yli 90 dB:ä ja vaivuin miettimään opettajien, päiväkotien työntekijöiden ja perheenäitien työsuojeluasioita.

Selvittyäni kaksista syntymäpäivistä on aika tehdä johtopäätelmiä. Se, mikä äidin mielestä on ihan tavallista [lapsen synttärit], voi isän mielestä olla kova juttu. Induktiiviseen päättelyyn nojaten voin luoda kahden tapauksen havaintojoukosta yleispätevän totuuden: ”Isä kykenee järjestämään synttärit, vaikka niiden järjestäminen tuntuu hänestä survivalistiselta kokemukselta.”

Topi Linjama