Isitkin pelaa, osa 1

Me 80-luvulla syntyneet olemme eläneet videopelihistorian kulta-aikoja. Nykyään suurimpina klassikkoina listatut mediatuotteet ovat tulleet meille tutuiksi vaivihkaa kaverien, naapurien, ja viikkorahojen salliessa omien herätteiden myötä. Kyseisiin videopelilistoihin vaikuttanee se, että ne ovat tämän samaisen ikäpolven edustajien kirjoittamia.

Itse vietin pelaamisen suhteen hiljaiseloa parikymppisestä eteenpäin mutta jälkikasvun kasvettua ”pelinatiiveiksi”, on asiasta pakko ollut kiinnostua, ja ottaa toki vähän akateemisemminkin selvää. Olen saanut huomata, että videopelaamisen historia on näkynyt oman elämänpolkuni varrella, vaikken muista koskaan pitäneeni pelaamista harrastuksena (tai saatikka kuten nykyään on mahdollista ajatella: ammattina).

Lapsuudenkotini ensimmäinen Personal Computer, lyh. PC, oli yliopistolta ylijäänyt IBM-merkkinen, käyttöjärjestelmänä Windows 3.11. Sen omasta ohjelmavalikosta löytyi muistio, piirrustusohjelma, pasianssi, ja Tetris (1989).

Naapurin lapset saivat korttelin ensimmäisen NES:in, tuttavallisemmin ”dindendon”. Sille löytyi muistaakseni Ankkalinnaan sijoittuva tasohyppely DuckTales (1989), sekä genren kantaisä Super Mario Bros (1985). Kuolemattomaksi muuttavan supertähden pyydystäminen poltti kaikissa sateenkaaren väreissä vilkkuvan sankarin pienen Aapon muistikuviin. Lapsiperheet ahtautuivat aterioimaan Joensuun keskustan Rossoon (kaupungin vanhin ravintola nykyään btw). Sieltä löytyi periferian ensimmäinen Super Nintendo, eli SNES-konsoli, ja sille Super Mario 3 (olisiko voinut olla jopa World?). Miksei ravintoloissa ole enää pelinurkkauksia? Vai onko jossain?

Todennäköisesti muistellen joululahjaksi sain ensimmäiseksi omaksi pelikonsolikseni Atari Jaguar 64:n En tiedä mikä vuosi tuo tarkalleen oli, tai miten moinen harvinainen konsoli oli Joensuuhun kulkeutunut. Ainakin sille löytyi ensimmäinen kolmiulotteinen räiskintäpeli Wolfenstein 3D (1992). Kovin monenteen kenttään en muista pääseeni. Ainakaan Hitleriä en listinyt. PC-räiskinnöistä Doom (1993) ja Quake (1996) menivät vähän ohi, näihin olin vuoden pari liian nuori. Räiskintäpelit, eli FPS:t (first person shooter) uraauurtavalla tarinankerronnalla muuttanut Half-life (1998) taas tuli kannettua Anttilasta noin sadalla markalla. Siinäkin pelissä oli vielä monta kohtaa, jota ilman englanninkieltä, ja paria vuotta vanhempaa serkkua ei saanut ratkaistua.

Pelin pohjalle fanien rakentamat ”modit”, joissa pelin moottorin, karttojen, jne. päälle on luotu täysin alkuperäisestä poikkeavia luomuksia, määrittivät sitten taas teini-ikäni. Toinen maailmansota oli 2000-luvun alussa kuuminta hottia, ja tämä näkyi videopelimaailmassa. Alkuperäinen Call of Duty (2003), Battlefield 1942 (2002), ja se omin pelini: Day of Defeat (2003). Näin jälkikäteen on hienoa ajatella, miten paljon historiaa sitä tuli sivusiemailtua, vaikka päähuomio on välttämättä ollut aseissa, äänissä, ja raunioissa.

Pelaaminen mieltyy vielä nykyäänkin helposti poikien harrastukseksi – nykyään totuus ei voisi olla kauempana – toki tietyissä peleissä elää vielä hyvin maskuliininen olettelu (Counter Strike, looking at you). Ensimmäisiä pelejä joita hyvin todistetusti pelasivat myös ala-asteen tytöt, oli The Sims (2000). Pelisarja elää ja voi hyvin. Pelissä virtuaalisten ylhäältä kuvattujen pelihahmojen elämää saa ohjailla jumalana; rakentaa taloa, ostaa huonekaluja, sisustaa, käydä töissä, ihastua, rakastua, mennä naimisiin, saada lapsia, ja mikä tärkeintä: lukita ovettomaan huoneeseen, ja katsoa kun ”simi” laskee alleen samalla kun uuni syttyy tuleen ja polttaa perheen hengiltä. Simulaattoripelit lienevät olleet helpompia muutenkin tyttöjen omaksua. Falloksella paukuttelu on niin freudilaista. Ysärin skeittibuumi näkyi esimerkiksi Tony Hawk’s Pro Skater (1999)-pelisarjan menestyksen muodossa. Mitä siinäkin tehtiin. Hypittiin ja pyörittiin kun teinipunk pauhaa taustalla.

Eräänlaisen simulaattoripelin ylimuodon muodostavat erilaiset rytmi-, laulu-, ja tanssipelit. PlayStation 2:lle julkaistu karaoke-peli SingStar (2004), Japanista animen ja mangan vanavedessä Eurooppaan uivat Dance Dance Revolution (1998) ja muut tanssimatoilla pelattavat tanssipelit, sekä tietysti monta egoa buustannut Guitar Hero (2005), jossa soitettiin käytännössä oikeaa kitaraa. Viisi nappia otelaudalla ja ylös-alas rämpytettävä plektra. Oman tanssipelailuni kliimaksi oli 10-tason kappaleen läpäiseminen Linnanmäellä, kun takana odotteli satapäinen jono planetaarioon pääsyä ja aplodeerasi tietysti.

Sinäkin olet yksi meistä

Vedenjakajavuosi sattuu jonnekin Minecraftin (2011) ja Fortniten (2017) välimaastoon. Sukupolvi on vaihtunut. Pelit ovat muuttuneet tuotteista brändeiksi. Kuvittelusta (minuuden korvikkeesta) on siirrytty minuuden virtuaaliseen jatkamiseen. Nykyään pelejä kehitetään itsetietoisina, ja toisinaan jopa itseironisesti. Kyse ei ole enää siinä, mitä pelissä tehdään/pitää tehdä vaan siinä miten suurta vapautta peli suo pelaajan ilmaista omaa personaansa.