Isäpuhetta ja itsetutkiskelua
Noin yhdeksän kuukautta sitten kävi selväksi kaksi asiaa: edellisenä syksynä syntynyttä tytärtämme ei laitettaisi seuraavana syksynä päiväkotiin, eikä vaimoni jäisi lasten kanssa kotiin. Päätimme yhdessä, että minä jään lasten kanssa koko vuodeksi hoitovapaalle. Aloitin välittömästi itseriittoisen isäpuheen siitä, minkälainen vuosi on tulossa: joka maanantai teen viikon ruoat pakkaseen, harrastan lasten kanssa teatteria, poimin puolukoita kuopus kantorepussa, siivoan, pyykkään, opiskelen, luen, keskustelen, leikin, käytän lapsia uimahallissa ja perhelenkillä.
Ei siis ihme, että juuri alkanut hoitovapaa tuntui keväällä loistavalta ajatukselta. Viimeinkin aikaa itselle! Viimeinkin aikaa lapsille! Kun tuttavani kuulivat asiasta, sain kahdenlaista palautetta: toiset kadehtivat, toiset kannustivat. Kadehtijat olivat yleensä miehiä, kannustajat naisia. ”Olisipa mukavaa viettää itsekin vapaavuosi!” puhuivat miehet. ”Arvostan valintaasi, toivottavasti jaksat!” kannustivat naiset.
Kommenttien ristiriita on helppo havaita, eikä selityskään sille ole järin vaikea: naiset ovat hoitaneet lapsia pitkiä ajanjaksoja kotona ja ymmärtävät, mitä se on. Kesäloman lähestyessä loppuaan alkoi jo hieman hirvittää. Miten kestän päivät kiukuttelevia (!) lapsia? Miten jaksan päivät ilman työpaikan tuomaa sosiaalista elämää? Alanko tuntea itseni tarpeettomaksi? Putoaako paino? Kostautuuko keväinen korskeus?
Onneksi samaan aikaan kanssani jäi hoitovapaalle ystäväni Antti, jonka kanssa kirjoitamme tähän blogiin torstaisin. On käynnissä hyvähenkinen kilpailu; keväällä nähdään, kumman kantti on kestänyt. Takana viikko, edessä reilun yhdeksän kuukauden hoitovapaa vuoden ikäisen tyttären ja viisivuotiaan pojan kanssa. Heidän kanssaan huomiostani kilpailee tokaluokkalainen tytär. Ensimmäisen viikon aikana olen käynyt lasten kanssa kaksi kertaa terveyskeskuksessa, ja nuorin sai juuri ensimmäisen antibioottikuurinsa. Isäpuhekaveria tarvitaan.
Otto Kallioranta
