Isän nimi (mietteitä Dostojevskin isistä)
Silloin tällöin käyn omalla autolla itärajan takana. Tällöin on joka kerta täytettävä maahantulokortti ja tulliselvityskaavake, joissa muiden tietojen ohella kysytään isän nimeä. Vaikka jätän isän nimi -sarakkeen tyhjäksi, tulen joka kerta lomakkeita täyttäessäni ajatelleeksi omaa isääni: millaista olisi, jos hänen nimensä kulkisi koko ajan mukanani? Miltä se tuntuisi?
Venäläiseen käytäntöön kuuluu, että ihmisen nimi koostuu etunimestä, isännimestä ja sukunimestä. Näin jokainen venäläinen kantaa isänsä nimeä mukanaan: tiedämme heti, että Anna Sergejevnan isän nimi on tai oli Sergei ja Juri Pavlovitshin isän nimi Pavel. 100-vuotiaan vanhuksen isä on saattanut kuolla 100 vuotta sitten, mutta yhä hänen nimensä elää maan päällä – siihen asti, kunnes viimeinen lapsista on saatettu hautaan.
Venäläisen ihmisen elämä on ollut kovaa. Miehiä on kuollut sotiin ja tauteihin, heitä on vangittu ja teloitettu poliittisista syistä, suljettu leireille ja karkotettu Siperiaan. Monelle näiden miesten lapselle ei ole jäänyt isästään edes muistoa. On ollut vain nimi, jonka kantaja on jäänyt elinikäisen kaipauksen kohteeksi. Lapsi on ehkä joutunut piirtämään mielikuvaa isästään muutaman säilyneen valokuvan ja aikuisten satunnaisten muisteluiden varaan.
Fjodor Mihailovitsh Dostojevskin romaaneista löytää helposti tällaisia varhain isänsä menettäneitä lapsia. ’Rikoksen ja rangaistuksen’ Raskolnikov on menettänyt isänsä lapsena, ’Idiootin’ ruhtinas Myshkin on täysorpo. Heidän isistään ei paljon kerrota. Molemmissa romaaneissa esiintyy kuitenkin perheenisiä sivuhenkilöinä. Ruhtinas Myshkinin ystäväperheen isä, kenraali Jepantshin, on vakaa ja varakas mies, josta hänen tyttärensä voivat olla ylpeitä. Rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikov taas ystävystyy toisenlaisen perheenisän, nimineuvos Marmeladovin kanssa. Tämä on pohjalla rypevä juoppo, jonka ryhdittömyys on koitunut koko perheen onnettomuudeksi. Tämän isän nimeä lapset saavat kantaa häpeänsekaisin tuntein.
Toisin kuin Myshkinillä ja Raskolnikovilla, Dostojevskin viimeisen romaanin ’Karamazovin veljekset’ päähenkilöillä on sentään isä. Tämä on kuitenkin karmea tyyppi: rikas porsastelija, joka on laiminlyönyt poikiensa kasvatuksen ja estää heidän kasvamisensa tasapainoisiksi aikuisiksi. Jokainen kolmesta pojasta tuntuu pakenevan isänsä elinpiiriä ja etsivän vapautusta kukin omalla tavallaan. Dmitri elää hummaavaa elämää, Ivan saa elämäänsä sisällön nihilistisestä filosofiasta ja puhdasmielinen Aleksei haaveilee tulevaisuudesta luostarissa. Jokainen tuntuu salaa toivovan: kunpa tuo iljettävä ukko kuolisi, että pääsisin lopultakin vapaaksi!
Toiveen täyttää poikien velipuoli, avioton lapsi Smerdjakov. Hän tekee isänmurhan, josta kuitenkin tuomitaan Dmitri. Oikeudenkäynnissä Dmitrin puolustusasianajaja pitää puheenvuoron, jossa hän puhuu muun muassa isyyden merkityksestä. Asianajajan mielestä ukko Karamazovin kaltainen isä ei ole lastensa kunnioituksen ja rakkauden arvoinen. Koska hän on tuottanut lapsilleen vain vahinkoa ja häpeää, hän ei ole ansainnut isän nimeä lainkaan. Isyyteen vaaditaan muutakin kuin lapsen siittäminen: ”Menköön poika isänsä eteen ja kysyköön tältä järkevästi: – Isä, sano minulle, miksi minun pitää rakastaa sinua? (…) ja jos tuo isä kykenee vastaamaan sekä todistamaan hänelle, niin siinä on todellinen, normaali perhe (…). Päinvastaisessa tapauksessa, jos isä ei pysty todistamaan, ei myöskään ole perhettä: hän ei ole pojan isä, ja pojalla on oikeus pitää isäänsä vieraana henkilönä, jopa vihamiehenään.”
Isän nimi on siis ansaittava. Asianajajan vaatimus saa lukijan olon huteraksi. Miten minä todistaisin lapsilleni, että heidän pitää rakastaa minua? Miten minä ansaitsisin isän nimen heidän silmissään?
Siinä onkin miettimistä.
Jussi Hyvärinen
