Isälokeron liikuntanumero – oletko Lapamatoisä vai Norjalaistyylinen urheilijaisä?

Isä voi kasvattaa lapsiaan terveelliseen, reippaaseen ja urheilulliseen elämäntyyliin monin tavoin. Paljon on myös erilaisia tapoja olla tekemättä mitään lasten liikinnallisuuden edistämiseksi. Isä voi yhtä hyvin opettaa lapsilleen, kuinka laiskotellaan, velttoillaan, maataan ja ässehditään. Toiset kasvattavat lapsistaan norjalaistyylisen ulkoilmaihimisen, toiset sohvalla makoilevan vässykän. Eikä siinä mitään, Isälokero ei tuomitse – kukin tyylillään.

Vaikka emme tuomitse, me silti lokeroimme. Tyypittelemme itsemme ja muut isät liikuntakasvattajina – emme ylhäältäpäin, emme edes silmien tasalta – vaan nöyrästi matoperspektiivistä. Nykyisiltä kun vaaditaan niin paljon, ettei mittaa täytä kukaan. Pitää näyttää timmikroppaiselta ja suihkunraikkaalta lyhyistä yöunista ja työstressistä huolimatta ja huolehtia samalla myös siitä, että lapset liikkuvat vähintään sen kaksi tuntia päivässä. Täytyy nujuta piilosilla pihapusikoissa, vaikka veri vetäisi sohvalle jalkapalloa katsomaan. Miten isät sitten näistä vaatimuksista selviävät?  Hyvin eri tavoin, kuten seuraavista lokeroista voimme havaita.

Lapamatoisä on temperamentiltaan laiska, liikkeiltään hidas, vähäverinen ja vaivainen, oikea liikuntakasvattajan irvikuva. Hänen liikkumattomuutensa kulkee suvussa, sillä hänen isänsä ja isoisänsäkin viettivät aikansa pääosin vaakatasossa. Lapamatoisän isoisä sai vapautuksen sodasta raihnaisuuteensa vedoten; tuttu lääkäri kirjoitti tekaistun todistuksenkin. Nykylapamatoisä syö paljon roskaruokaa, juo olutta ja pelaa tyhjänpäiväisiä taistelupelejä. Hän menee autolla joka paikkaan, jopa röökiostoksille sadan metrin päässä sijaitsevalle R-kioskille.

Lapamatoisää selvästi aktiivisempi isä on ainakin Peräpohjolassa tuttu, umpimielinen miestyyppi. Kutsukaamme häntä Työ on liikuntaa -isäksi. Tämä Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä -teoksessaan ansiokkaasti kuvaama mies ei ajattele liikuntaa, mutta tekee ja toimii koko ajan: rakentaa, sahaa, kaivaa, jyrsii, jyrää, valaa ja liippaa. Rakentaminen ei saa loppua, muuten edessä on toimettomuus ja hirsipuu. Työ on liikuntaa -isä halveksii pallopelejä ja mustan kumilätkän perässä luistelemista. Isot miehet, menisivät töihin! Jos hän joskus urheilee, hiihtää hän mettäsuksilla tai suunnistaa. Metsässäkään hän ei yleensä liiku ilman luodikkoa. Työ on liikuntaa -isä ei venyttele koskaan. Se on knapsujen hommaa!

Työhullua peräpohjalaista selvästi valistuneempaa liikuntakasvattajaa voi jo kutsua Harrastelevaksi perusiskäksi. Hän liikkuu itsekin, mutta vaihtelevasti; mukavuudenhalu iskee aika ajoin ja syitä juoksulenkin väliin jättämiselle riittää: on liian kylmä, liian tuulista, sataa tai paistaa liikaa. Toisinaan harrasteleva perusiskä saa kuntoiluherätyksen, treenaa maratoniin puoli vuotta ja katkaisee akillesjänteensä. Yleisesti ottaen hänen asenteensa liikkumista ja liikuntakasvatusta kohtaan on kuitenkin positiivinen. Hän kelkkoo lapsia harrastuksiin ja kannustaa toisinaan kentän laidalla. Hän toivoo – ehkä hieman salaa -, että hänen lapsistaan tulisi huippu-urheilijoita.

Harrasteleva perusiskä pääsi lapsena poikaporukoihin, koska pärjäsi pallopeleissä vähintään kohtuullisesti. Siksipä hänestä onkin kiva katsoa, kun hänen lapsensa harhauttelevat vastustajiaan treeneissä. Hän leipoo joukkueen myyjäisiin yhden levyn mokkapaloja vuodessa, mutta ei mielellään osallistu vapaaehtoisiin valmennustehtäviin. Siihen hän on liian laiska. Penkkiurheilua Harrasteleva perusiskä rakastaa ja osallistuukin mielellään työpaikan tulosveikkaukseen Jalkapallon MM-kisojen aikaan.

Urheilukasvattajuuden ylimmällä portaalla patsastelee Norjalaistyylinen ulkoilijaisä. Hän on rautaisessa kunnossa, aina hyväntuulinen, kuntalaisten arvostama ja ihailema urheilutapahtumien järjestäjä. Hän pelaa paikallisessa urheiluseurassa jääpalloa, jalkapalloa tai jotain muuta pallopeliä SM-tasolla ja valmentaa useita juniorijoukkueita. Norjalaistyylinen urheilijaisä pukeutuu tyylikkäästi mutta rennon urheilullisesti – yllä on aina laatumerkkejä, yleensä jotain skandinaavista. Värit ja saumat eivät koskaan petä.

Norjalaistyylinen urheilijaisä on varsinainen Elmo. Hän on vähintään piirimestari kolmessa eri lajissa, hän suunnistaa, hiihtää ja maastopyöräilee. Hän koluaa Jukolat, Finlandiat, Pokostahiidot, Pallas Nutsit ja Neljän lammen juoksut. Hän ymmärtää välineiden päälle ja hankkii lapsilleen juuri sopivan kokoiset tarvikkeet. Uutta ei aina tarvita, sillä kontaktiensa kautta Norjalaistyylinen urheilijaisä löytää lapsilleen vähänkäytettyjä huippuvehkeitä. Kaikki hänen lastensa kummit ovat ammattiurheilijoita, nykyisiä tai entisiä.

Norjalaistyylinen urheilijaisä tietää, miten lapset saa kokemaan liikunnan riemua. Hän tekee lasten kanssa retkiä, ja liikunta on hänen perheessään elämäntapa. Hän on onnekas, sillä hän sai lapsuudenkodissaan itsekin liikunnallisen kasvatuksen. Kuitenkaan hän ei koskaan pingota, sillä liikunta on hänen mielestään aina hauskaa, ei velvollisuus. Norjalaistyylisen urheilijaisän omaan kuntoiluun käyttämä aika ei koskaan ole perheeltä pois, vaikka voisi luulla, että maajoukkuetason teräsmies joutuisi joskus nipistämään aikaa myös itsekkäisiin tarpeisiin.

Koska Isälokeron keskeinen sanoma on se, että seiskan vanhemmuus riittää, on lukijan varmasti helppo arvata, mihin lokeroon sijoitamme itsemme. Aivan – parempaan ei pidäkään pystyä.

Missä lokerossa itse olet?

Otto Kallioranta ja Antti Kanto