Isä, missä olet?
Koti-isyys on täydessä vauhdissa. Isyysvapaat on pidetty ja olen nyt virallisesti hoitovapaalla. Olen jäänyt sille pienemmälle rahalle. Muutama satanen kuussa. Päivät seuraavat toisiaan. Ruokaa laitetaan, tylsyyttä vastaan taistellaan. Isä ja lapset. Räkä valuu. Mistä sitä riittää? Välillä on päiviä jolloin kaikki menee nappiin: maailma näyttää kirkkaalta ja aikataulut napsuvat kohdilleen, ruoka onnistuu ja päiväunet ovat sopivan pitkät. Olen muutaman kerran itsekin sohvalle torkahtanut. Sainpa vaihdettua kaksi polttimoakin autoon lasten piirtäessä katuliiduilla. Ennen katsastusta. Katsastusreissu lasten kanssa on oma tarinansa. Näinkö nopeasti unohdin työelämän? Mieli puhdistuu. Ystäväni Oton (kaiken koti-isyyden esikuvani) kanssa olen samaa mieltä: tätä aikaa tulee varmasti myöhemmin ikävä.
Mutta missä ovat muut isät? Kertoessani aikeesta jäädä kotiin vuodeksi sain tuttavien puheista käsityksen, että koti-isiä olisi enemmänkin. Tiesin toki, että vähemmistössä ollaan. Ja reilusti. Sen verran asia alkoi kiinnostaa, että tuli tarve tutkia tilastoja.
Kun verrataan Pohjoismaita keskenään, suomalaiset isät ovat häntäpäässä vanhempainvapaiden käytössä. Niin kutsuttua isäkuukautta pidetään vähemmän kuin länsinaapureissa. Tilastojen mukaan noin kolmekymmentä prosenttia isistä piti isäkuukauden (tilasto vuodelta 2012).
Hoitovapaalla olevista vanhemmista äitien osuus on lähes sata prosenttia. Ei ole ihme, että en ole kertaakaan tavannut avoimessa päiväkodissa ainuttakaan isää. Kotikadullani lastevaunuja työntävät äidit. Pihaleikkejä valvovat äidit. Ei siksi, että kokisin yksinäisyyttä. Yhtälailla säästä, lasten edellisen yön nukkumisesta tai ruokahalusta pystyy juttelemaan äideille kuin isille. Kukaan äideistä ei ole kohdellut kaltoin. Ei ole kiusattu.
Minua kuitenkin askarruttaa se, että lastenhoito kotona on edelleenkin vahvasti äidin heiniä. Sadasta kotona olevasta vanhemmasta kolme on isää. Loput äitejä. Tilastojen mukaan avoimen päiväkodin tai leikkipuiston kymmenestä kävijästä isiä on alle yksi henkilö, vajaa miehenpuolikas. Nyt se olen minä.
Ja kuinka se oli ollut tärkeää aikaa, muisteli eräs kotona ollut isä. Tuon ajan vaikutukset kuulema näkyvät vieläkin lapsi-isä-suhteessa. Monen vuoden jälkeen. Kymmenen vuoden jälkeen. Kommentit joita sain, olivat kannustavia: ”Hieno päätös. Kannattaa jäädä!” Näin minulle vastattiin. Isät vastasivat.
Kokemukset lähipiirin kotona olleilla tai olevilla isillä on lähes yksinomaan positiivisia. Niin minunkin. Lyhyt on vielä kokemus, mutta mikäpä tässä. Päivä kerrallaan. Miksi isät eivät jää kotiin? Jokaisella on varmasti omat syynsä. Joku ei voi jäädä, vaikka haluaisi. En koe olevani koti-isyyden edelläkävijä. Olen keskinkertainen esimerkki. Haluan kuitenkin olla aktiivinen ja jossain määrin näkyvä. Siksi kirjoitan kokemuksistani tässäkin.
Sitoutin itseni avoimen päiväkodin lauluhetkien vetäjäksi. Tällä viikolla laulatin kitaran kanssa kymmentä äitiä ja heidän lapsiaan. Intensiivinen ja mukava hetki.
Antti Kanto
