Isä, kerro satu!
Astrid Lindgrenistä tuli kirjailija, kun hänen sairaana oleva tyttärensä eräänä iltana pyysi: ”Kerro satu Peppi Pitkätossusta!” Lindgren tiesi sadun aloittaessaan vain päähenkilön nimen, jonka tyttö oli itse keksinyt, mutta niin vain satua alkoi tulla. Yhtä satua seurasi toinen, toista kolmas ja niin edelleen, kunnes niitä oli kertynyt kokonaisen kirjan verran. Lindgren lähetti Peppi Pitkätossun käsikirjoituksen lastenkirjakilpailuun ja voitti sillä ensimmäisen palkinnon.
Yllättävän moni isä tai äiti on sepittänyt lapselleen iltasatuja. Nimenomaan sepittänyt, eli keksinyt satua sitä mukaa kuin on sitä kertonut. Monesti tilanteeseen on ajauduttu, kun viimeinenkin satukirja on kyllästymiseen asti tuttu. Kun kirjastokin on mennyt kiinni ja uutta satua silti vaaditaan, ei auta kuin ruveta sepittämään.
Sepittäminen on omanlaisensa taitolaji. Ensisijainen tavoite on saada lapsi nukahtamaan 10-20 minuutissa. Sadun pitää olla siksi sopivan unettava. Tunnelman on oltava niin leppoisa ja mukava, että sadun jälkeen voi nukahtaa hyvillä mielin, mutta toisaalta satu ei saa olla liian ikävystyttävä, koska silloin lapsi ponnahtaa pystyyn ja lähtee omiin puuhiinsa. Jotain jännitystäkin pitää siis olla, että mielenkiinto säilyy. Sadun sepittäminen on näin ollen jatkuvaa tasapainottelua kahden tavoitteen, uneen vaipumisen ja mielenkiinnon pysymisen, välillä.
Monet ovat satuhahmot, jotka olen kieli poskessa pyöräyttänyt maailmaan ja alkanut kehitellä tarinaa niiden varaan: nalle ja sammakko, Pentti-Peikko, joka asui isossa mukissa Annikki-tädin astiakaapissa, Pullea poliisi, Jarkko-menninkäinen, joka eleli mukavassa kolossaan Kurapuron kupeessa. Olisi hauska muistaa, mitä olen noista hahmoista lapsille kertonut, mutta puoliunessa kertomani sepitelmät ovat ainiaaksi vaipuneet unohduksen virtaan. Muistan ainoastaan saattaneeni monesti hahmot niin kiperiin tilanteisiin, että oli täysi työ keksiä sadulle säällinen, kaikkia tyydyttävä loppuratkaisu.
Yhden satusikermän, viimeiseksi jääneen, muistan paremmin. Lapsi halusi kuulla itse keksityn sadun, mutta mieleni oli autio ja tyhjä. Lopulta tokaisin: ”Oli kerran Petteri, jolla oli mutteri.” Siinä oli lähtöasetelma. Petteri oli, no, vaikka maanviljelijä, joka korjasi traktoriaan, ja siksi hänellä oli kädessään mutteri. Mutteri oli kuitenkin väärää kokoa, ja siksi piti mennä rautakauppaan, mistä käynnistyi kokonainen tapahtumien ja sattumusten sarja. Näin alkoi Petterin elämä hahmottua.
Jo toisena iltana Petterin elämän kuvailu alkoi käydä yksitoikkoiseksi. Siksi hänet piti tutustuttaa Tuulaan, paikkakunnalle vastikään muuttaneeseen nuoreen ja pirteään kirjastovirkailijaan. Nyt tuli satuun uudenlaista jännitettä. Ilta toisensa jälkeen kerroin, miten Petteri kampasi hiuksensa peilin edessä, rohkaisi mielensä ja meni kysymään Tuulalta, lähtisikö tämä hänen kanssaan hiihtoretkelle. Tai maatalousnäyttelyyn. Tai kaupungille shoppailemaan. Tai uutta vuotta viettämään Petterin tupaan hänen äitinsä, tätinsä ja naapurin isännän kanssa.
Petterin ja Tuulan tutustelu oli leppoisaa, mutta ennen pitkää yksitoikkoista. Taas piti keksiä uusi jännite. Jännitteen nimi oli Rodrigo Gonzalez. Rodrigo oli eteläamerikkalainen agrologiopiskelija, joka oli työharjoittelussa läheisellä maatilalla. Sulavakäytöksinen, puhelias, tanssi- ja soittotaitoinen latino sai Petterin tuntemaan itsensä, no, tylsäksi ja mitättömäksi. ”Entä jos Tuula onkin mieluummin Rodrigon seurassa kuin minun”, mietti Petteri harva se päivä. Asetelma alkoi olla niin jännittävä, että minun piti viheltää peli poikki ja lähettää jännite eli Rodrigo takaisin Etelä-Amerikkaan isännöimään perimäänsä valtavaa sukutilaa.
Petteri sai taas ottaa elämän rauhallisemmin. Mutta Rodrigo Gonzalez tuli itsellenikin yllätykseksi vielä kerran takaisin. Petteri ja Tuula olivat matkustaneet Petterin Ford Taunuksella Norjaan saakka ja ostaneet risteilyn Jäämerelle. Tuskin laiva oli irronnut rannasta, kun Petteri kuuli tutun äänen huutavan: ”Petteri ja Tuula! Minu parhaat ustavat!”
Petteri kääntyi äänen suuntaan, ja sieltä saapui – kukapa muu kuin aurinkoisesti hymyilevä Rodrigo Gonzalez, joka tungeksi ihmisten välistä Petterin ja Tuulan luo. Käsipuolessaan hänellä oli yhtä aurinkoisesti hymyilevä nainen. ”Saanko esitella – minun vaimo Teresa!”
Jussi Hyvärinen
