Isä, joka ei palannut
Andrei Zvjagintsevin Vuonna 2003 ilmestynyt elokuva Isän paluu palasi mieleeni, kun aloitin tämän blogin kirjoittajana. Jo tuolloin yli kymmenen vuotta sitten koin elokuvan teemoiltaan omakohtaiseksi ja niin kiinnostavaksi, että katsoin sen tuoreeltaan. Muistelen katselukokemukseni olleen hyvin pitkälti lasten rooliin asettumista. Kun nyt isäksi tulleena katson elokuvaa, se tunkeutuu ihon alle vielä kenties voimakkaammin, pakottaessaan katsomaan kokonaisuutta sekä lasten että isän näkökulmasta.
Elokuvan lähtökohta on, että 12 vuotta kahden poikansa elämästä poissa ollut isä palaa takaisin kotiin. Isän katoamisen suhteen ollaan hyvin niukkasanaisia, joten tapahtumat jäävät siltä osin viitteenomaisiksi. Andrey ja Ivan suhtautuvat isänsä paluuseen täysin eri tavoin. Andrey, joka on vanhempi veljistä, hyväksyy isän välittömästi ja ihailee tätä kyseenalaistamatta. Ivan puolestaan reagoi muuttumalla vihaiseksi ja etäiseksi.
Nämä tunteiden ääripäät ovat luonnollisia tapoja reagoida tilanteessa, jonka lapset joutuvat nyt yllättäen käsittelemään. Poikien reaktioissa yhdistyvät toiveikas ajatus isän saamisesta takaisin ja viha siitä, että tämä on jättänyt heidät. He ovat selvästi ajatelleet isäänsä paljon ja yksi elokuvan mieleenjäävistä kohtauksista onkin, kun alussa pojat tutkailevat tätä jostain kotiinsa ilmaantunutta, nukkuvaa miestä utelias ilme kasvoillaan. Pian selviää, että elokuvassa isä (joka jää äidin tapaan nimettömäksi) toteuttaa miehenä olemista riuskan toiminnallisuuden kautta, jossa ongelmat ovat tarvittaessa väkivalloin ratkaistavissa. Tämä väkivallan sävyttämä perusvire on elokuvassa jatkuvasti läsnä painostavana elementtinä.
Jännite isän ja poikien välillä kasvaa, kun pojat eivät tahdo istua tähän tarjottuun muottiin ja uskaltavat myös vastustaa isänsä edustamaa maailmankuvaa. Elokuvan esittämä mies on kykenemätön hoivaavaan ja huolehtivaan isyyteen. Hänelle isyys tarkoittaa kaikkitietävän ja kaiken hallitsevan miehen roolia, joka tekee isyyden ilmaisemisen tukahduttavan kapeaksi. Isä ei tunne kieltä, jolla tavoittaa lapset, lasten toiveet isän kohtaamisesta eivät toteudu. Elokuvan näyttelijäsuoritukset tämän suhteen ovat hienoja ja puhuttelevia. Kun isä esimerkiksi hetkittäin oivaltaa jotain tärkeätä suhteestaan lapsiinsa, se näkyy hänen ilmeissään ja eleissään, mutta nämä tunteet eivät kuitenkaan missään vaiheessa sanallistu.
Eräs niistä ajatuksista, joita elokuva minussa herätti, on tämä: yksi isyyden tärkeimpiä merkityksiä on osoittaa lapsille, että on olemassa monia erilaisia tapoja olla mies.
Vanhemman herkkyys kuulla ja ymmärtää lasta ei välttämättä ole meissä valmiina, mutta siihen voi oppia. Se saattaa vaatia menemistä ulos kaikista isyyteen liitetyistä oletetuista rooleista. Varmaa on, että tämän herkkyyden oppiminen ei ainakaan ole sukupuolesta kiinni. Isän paluun kautta piirtyy kuva miehestä, joka ei tiedä millaisia erilaisia sävyjä isyydessä todellisuudessa voi olla. Se on traaginen kuvaus perheestä ja isästä, joka ei milloinkaan palannut.
Vesa Liminka
