Isä jää yksin
”Jos rakastat yksinäisyyttä, mene naimisiin”, väittää eräs kirjailija Sergei Lukjanenkon hahmoista Partio-kirjasarjassa Tsehovin todenneen, ja minua, perheenisää lause jää pohdituttamaan. Marja Hintikka Liven kevään avausjaksossakin ruodittiin sitä, kuinka perheelliset kadehtivat sinkkuja:
”Tämänhän piti olla kivaa ja mielekästä! Elämäni parasta aikaa! Oikeasti olen vain synkkä raatoversio entisestä itsestäni. Saisinpa edes päivän olla kuin ‘Eat Pray Love’ -kirjan Liz Gilbert – ihanasti itseään etsimässä Balin auringossa. Nykyään kun ei saa käydä edes paskalla rauhassa.”
Omat lapseni alkavat olla sen ikäisiä, että pääsen rauhassa paskalle ja voin mennä ja tulla paljon vapaammin kuin vielä muutama vuosi sitten. Olen usein tyytyväinen yksinäisyyteen ja jonkin verran sosiaalista elämääkin on, mutta ne ajat ovat menneet, jolloin kattava kaveripiiri oli koko ajan ulottuvilla. Minulta puuttuu sellainen sosiaalinen piiri, jossa löytäisin mutkattomasti, ohimennen kysäisemällä vaikkapa kaverin afterwork-oluelle tai metsäretkelle viikonloppuna. Se on osittain omaa saamattomuutta, osittain sitä, etten ehkä huomaa sen oikeasti jo olevan ympärilläni ja osittain sitä, että tässä ajassa kaikkien, myös minun, kalenterit ovat niin täynnä.
 |
| Kuvan lähde: Pixabay |
Perheen perustaminen muuttaa usein voimakkaasti miehen sosiaalista elämää. Perheellistyminen sitoo isää kotiin uudella tavalla. Iltakaljalle, metsälle, kalaan tai pelaamaan lähteminen kavereiden kanssa ei ole ihan samalla tavalla suotavaa ja helppoa kuin lapsettomalle ja erilaisiin ihmisten ilmoille tulemisiin tarvitsee entistä paremmat perusteet. Kodin ulkopuolinen sosiaalinen verkosto jää vähemmälle, mutta isälle ei välttämättä muodostu uutta. Kuten Jakke Holvas toteaa kirjassaan Vauvatarinoita (2009):
”Vaikka minullakin on nykyisin lapsia, en vieläkään ole vaihtanut vertaiskokemuksia isyydestä. Kukin isä elää omassa maailmassaan. Tämä ei ole itsesäälinen havainto. Asia vain on niin, että jokainen perhedynamiikka kerta kaikkiaan on erilainen, jokaisen isän solmukohdat erilaiset.”
Pitkään mukanani eri yhteyksissä kulkenut sitaatti kertoo siitä, kuinka isän on tavattoman helppo jäädä yksin. Vanhempien yhteisöt mielletään yhä lähinnä äitien yhteisöiksi, joihin isäkin on toki tervetullut, mutta poikkeus.
Yksin voi jäädä myös perheen sisällä. Äidin rooli perheen sisällä on usein niin vahva, että jos isä ei pidä kiinni asemistaan, niin hänen on helppo lipsahtaa marginaaliin, jossa perheen asioita ja elämää suunnitellaan lähinnä äidin ja lasten kesken. Aina erikseen sitten kysytään, josko isäkin osallistuisi. Ikään kuin isä olisi joku bonus, joka silloin tällöin on mukana perheen touhuissa. Samalla voi olla helppo ja mukava jäädä sinne kotiin sohvan nurkkaan kirjan, elokuvan, pelin tai muun vaivattoman viihdykkeen kanssa. Kotona kukaan ei välttämättä tunnu vaativan muuta kuin, että välillä vie roskat ja joskus tyhjentää tiskikoneen.
Tärkeää on huomata, että äiti tai lopulta edes lapset eivät oikeasti niin kovin paljoa sido isää siihen sohvalle. Kyseessä ei ole äitien salaliitto miehiä ja isiä vastaan. Miesten itselleen rakentama asema yhteiskunnassa vain alkaa uudenlaisessa tilanteessa potkia miehiä itseään kasseille kun yhtäkkiä pääosassa ovatkin ne elämän perinteisesti naisvaltaiset osa-alueet.
Ydinperheisää siis uhkaa kaksinkertainen yksinäisyysansa. Vanhalle sosiaaliselle verkostolle ei löydy aikaa, mutta uutta voi olla vaikea kasata. Erityisen selkeää ratkaisua minulla ei ole ongelmaan antaa. Sen verran on selvää, että isien itsensä käsissä se ratkaisu on.
Pasi Huttunen
